Sacagawea

Sacagaweaa esittävä patsas Bismarckissa Pohjois-Dakotassa

Sacagawea oli nuori intiaaninainen, joka toimi Lewisin ja Clarkin tutkimusretkikunnan oppaana Yhdysvaltojen länsirannikolle suuntautuneella matkalla vuosina 1805–1806. Nykyään hän on ehkä Yhdysvaltojen kuuluisin intiaaninainen. Sacagawean kunniaksi on pystytetty 23 patsasta eri puolille Pohjois-Amerikkaa ja hänen mukaansa on nimetty vuoristo, järvi sekä joki (Bird woman river). Taiteilijan näkemys Sacagaweasta löytyy yhden Yhdysvaltain dollarin nykykolikosta.

Sacagawean nimen oikein lausumisesta väitellään yhä ja jotkut shoshoniheimot kiistelevät edelleen hänen perintöoikeudestaan. Erimielisyyttä on pitkään aiheuttanut nimi Sacagawea. Useat eri lähteet väittävät nimen tulleen hidatsankielisistä sanoista sacaga (lintu) ja wea, joka tarkoittaa naista. Eräät tutkijat ovat puolestaan varmoja, että nimi Sacagawea onkin ollut alun perin Sacajawea, joka on shoshonien kieltä ja annettu tytölle hänen syntymähetkellään.

Tiedosto:Randy'L He-dow Teton.jpg

Shoshoninainen Randy'L He-dow Teton antoi kasvonsa Sacagawean dollarin kolikolle.

Sacagawean saavutukset nousivat voimakkaasti esille vasta 1900-luvun alussa Eva Emery Dyen teoksessa Conquest. Noin 30 vuotta myöhemmin ilmestynyt Grace Raymond Hebardin kirjoittama Sacajawea; Guide and Interpreter of Lewis and Clark viitoitti Dyen aloittamaa tietä ja toi Sacagawean lopullisesti yhdysvaltalaisten tietoisuuteen. Hänestä tuli intiaaninaisten oikeuksien symboli ja amerikkalainen legenda. Hänen taitonsa toimia tulkkina sekä kykynsä lukea maastoa kuin karttaa muodostivat Lewisin ja Clarkin tutkimusmatkan onnistumisen tärkeimmän peruspilarin. Samalla Sacagawea jäi polunraivaajien menneisyydestä kertovaksi mysteeriksi, jonka elämää ja kuolemaa tulee ympäröimään ikuinen salaperäisyys.

Lapsuus ja nuoruus

Sacagawea oli syntynyt vuosien 1787–1789 välillä shoshoniperheeseen Idahossa. Tytön ollessa 11-vuotias hidatsa-intiaanit hyökkäsivät hänen kotikyläänsä surmaten osan asukkaista, myös tytön isän. Jättäessään taistelutantereen yksi hidatsasoturi huomasi kallioilla piileskelevän Sacagawean ja sieppasi tämän mukaansa.

Sacagaweasta tuli hidatsojen orja kahden vuoden ajaksi. Ollessaan 13-vuotias tyttö sai vapautensa takaisin, mutta hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä. Niinpä hidatsat adoptoivat hänet heimonsa jäseneksi kyläänsä, joka sijaitsi Knife-joen ja Missouriin yhtynäkohdassa. Lähialue muodosti sioux-kielisten heimojen metropolin ja siellä käytiin lähes jatkuvaa kauppaa. Myös Sacagawean tie johti markkinatoreille, joissa liikkui intiaanien lisäksi valkoisia turkiskauppiaita Kanadan puolelta.

Teinivaimo

Charbonneau majaili mandanien kylässä. George Catlinin maalaus.

Mandanien kylässä asuneesta ranskalais-kanadalaisesta Toussaint Charbonneausta tuli Sagacawean aviomies.. Charbonneau oli turkismetsästäjä, mutta otti vastaan myös sekalaisia töitä toimien tarpeen vaatiessa muun muassa matkaoppaana. Ei ole tarkkaa tietoa, oliko joku toinen ostanut Sacagawean hidatsoilta tai saanut hänet itselleen eri sukujen kesken annettuna lahjana. Charbonneaun on uskottu voittaneen tytön itselleen uhkapelissä. Mandanit, joiden parissa turkismetsästäjä asui, olivat moniavioisia. Charbonneau, jolla oli ennestään yksi vaimo, noudatti heimon yleistä käytäntö, ja Sacagaweasta tuli hänen uusi teinivaimonsa. Hyvin pian Sacagawea alkoi odottaa lasta itseään yli kolme kertaa vanhemmalle Charbonneaulle.

Lewis ja Clark

Tutkimusretken johtajat Meriwether Lewis ja William Clark.

Syksyllä vuonna 1804 mandanien kyliin saapuivat Meriwether Lewis ja William Clark, jotka johtivat alun perin 45-miehistä retkikuntaa. Yhdysvaltain silloisen presidentin Thomas Jeffersonin unelma oli vähitellen asuttaa Pohjois-Amerikan länsirannikko, mutta alueet piti kartoittaa sitä ennen. Lewis oli presidentin hyvä ystävä ja yksityissihteeri. Clark taas tunnettiin kokeneena eränkävijänä, jollaista tarvittiin tulevalla matkalla. Retkikunta joutui asumaan seudulla yli talven ja rakensi tukikohdan nykyisen Bismarckin kaupungin seudulle. Rakennus nimettiin Fort Mandaniksi lähellä olevan mandankylän mukaan. Sieltä Lewis ja Clark etsivät retkikuntaansa sopivaa tulkkia ja opasta, joka hallitsisi intiaanikieliä ja osaisi liikkua erämaissa, metsissä ja vuoristoissa.

Sacagawea oli kuudennella kuukaudella raskaana, kun Lewis ja Clark tapasivat hänen miehensä Touissaint Charbonneaun. Tutkimusmatkailijat kertoivat mandanien kylässä asuvalle Charbonneaulle vapaana olevasta eräoppaan paikasta. Rahantarpeessa oleva turkismetsästäjä tarttui oitis tilaisuuteen. Lisäksi Charbonneau osasi siouxien murteita. Hänen mainittuaan vaimonsa syntyperästä, Lewis ja Clark halusivat myös tämän mukaan tulevalle retkelle shoshoninkielen tulkiksi.

Matkalla

Missouri-Bismarckin seuduilla. Täältä retkikunta suuntasi matkansa kohti länttä.

Helmikuussa Sacagawea synnytti pojan, joka kasteessa sai nimen Jean Baptiste. Lasta alettiin kutsua Pompiksi. Kahden kuukauden kuluttua Sacagawea oli valmis lähtemään mukaan tutkimusmatkalle. Pomp-poika kulki hänen selässään olevassa korissa mukana. Matka käynnistyi huhtikuun toisella viikolla vuonna 1805, ja suuntautui Missouri-jokea ylöspäin. Retkikuntaa, johon kuului 31 miestä, nainen ja lapsi, kuljetti kuusi kanoottia ja kaksi puusta koverrettua venettä, joita kutsuttiin pirogueiksi.

Matkan varrella koettiin vastoinkäymisiä. Venekunta joutui Missouria pitkin edetessään äkillisen myrskyn kouriin riepottelevan tuulen tarttuessa osaan veneistä kuljettaen niitä kohti rantaa. Valkoinen pirague, jossa Charbonneau perheineen matkasi yhden Clarkin miehen kanssa, ajautui vaikeuksiin. Peräsintä hoitava Charbonneau joutui täydelliseen paniikkiin irrottaen otteensa peräsimestä. Rannalle selviytynyt kapteeni Clark hyppäsi hyiseen veteen alkaen uida paikoillaan pyörivää venettä kohti. Hänen tarkoituksenaan oli pelastaa piroguessa oleva arvokas tutkimusmateriaali, mutta kylmässä aallokossa uiminen kangisti hänet. Charbonneaun perheen veneessä ollut retkikunnan jäsen Pierre Cruzatte uhkasi ampua Charbonneaun, ellei tämä tekisi työtään peräsimessä. Tuulen, pauhun ja yleisen hälinän keskellä Sacagawea alkoi oman ja poikansa hengen vaarantaen onkia veneestä pudonneita papereita, jotka olivat aallokon mukana nopeasti kulkeutumassa etäämmälle ja tavoittamattomiin. Pitäen pientä poikaansa aallonharjalla hän kykeni kalastamaan toisella kädellään suurimman osan muistiinpanoista talteen.

Jälkeenpäin, kun kaikki asianosaiset olivat turvassa rannalla Charbonneau kertoi olevansa täysin uimataidoton ja paniikin johtuneen siitä. Kapteeni Clark lahjoitti Sacagawealle sinisistä helmistä valmistetun rukousnauhan tämän rohkeasta teosta yhteisen edun hyväksi.

Shoshonien kylässä

Nopeasti vaihtuvat sääolosuhteet vaikeuttivat matkaa. Voimakkaat rankkasateet aiheuttivat kanjonien tukkeutumisen vesimassoista ja tekivät liikkumisesta vaivalloista. Myös kalkkarokäärmeet ja harmaakarhut tuottivat ongelmia. Retkikunta saavutti Montanan heinäkuussa. Sacagawea oli ehtinyt saavuttaa arvostusta tehden ruokaa ja korjaamalla ja pesemällä miesten vaatteet. Hän osasi lukea mokkasiinien jäljistä, mikä heimo oli lähellä ja kiertää vaikeat kohdat maastossa.

Shoshonien kylä.

Elokuun alussa Lewisin retkikunta löysi shoshonien kylän, josta he aikoivat ostaa itselleen ratsut selvitäkseen Kalliovuorten yli ennen talven tuloa. Shoshonien johtajana toimi Cameahwait-niminen nuori päällikkö.

Päällikköjen tiipiissä käyty neuvottelu vaati usean henkilön mukanaoloa. Sacagawea itse puhui shoshonia sekä hidatsaa, mutta ei juurikaan ranskaa tai englantia. Tyttö käänsi päälliköiden puheet hidatsankielelle, jota hänen miehensä ymmärsi. Charbonneau puolestaan käänsi puheen ranskaksi yhdelle retkikunnan jäsenelle, joka tulkitsi kuulemansa Lewisille ja Clarkille. Tämän monimutkainen kääntämistoimituksen aikana Sacagawea tunnisti Cameahwaitin veljekseen, jonka oli luullut menettäneensä vuosia sitten. Saatuaan nähdä sisarensa elossa Cameahwait oli valmis tekemään mitä tahansa matkailijoiden puolesta. Hevosten saanti onnistui vaikeuksitta.

Kun matkailijat olivat jättämässä shoshonien kylän, Cameahwait yritti saada sisartaan jäämään heimon luokse. Sacagawea oli kuitenkin tehnyt päätöksensä, eikä muuttanut sitä. Hän oli ollut pois jo liian kauan. Tai ehkä hän halusi nähdä miten suuri seikkailu retkikunnan mukana päättyy. Jos hän olisi jäänyt, olisi hänen elämänsä muotoutunut normaaliksi heimoelämäksi ja hänen poikansa Pomp olisi perinyt aikanaan päällikön arvon.

Länsirannikolla

Tiedosto:Celilo mural salem capital.jpg

Nykyisessä Oregonissa Sacagawea johdatti retkikunnan Celilon putouksille, joiden äärellä pidettiin länsirannikon intiaanien vuosittaiset kauppamarkkinat.

Shoshonien hyvien neuvojen saattelemana alkoi retkikunnan matka yli Kalliovuorten. Seuraavien kuukausien aikana Sacagawea osoitti lopullisesti taitonsa kommunikoida ja neuvotella eri heimojen kanssa. Kun intiaanit näkivät valkoisten miesten joukossa ratsastavan intiaaninaisen pieni lapsi selässään, niin sotaiset aikeet häipyivät taka-alalle. Naista ja lasta ei mielletty sotajoukkoihin. Lisäksi Sacagawean vaikuttavimpia piirteitä oli hänen tyynen rauhallinen ja vakuuttava käytöksensä. Pelkällä olemassaolollaan hän tuntui riisuvan potentiaalisetkin viholliset aseista. Kapteenit Clark ja Lewis hyödynsivät Sacagawean valtaa intiaaneihin vaihtamalla väsyneitä ratsuja uusiin ja nauttimalla hyviä aterioita paikallisten heimojen luona. Kun matkan edetessä ruokaa oli niukalti Sacagawea keräsi marjoja, pähkinöitä ja puunjuuria valmistaen näistä ja kaikesta muusta syötäväksi kelpaavista aineksista ruokaa. Elämä hidatsojen orjana oli opettanut hänelle taidon selviytyä hengissä vaikeissa olosuhteissa.

Columbia-joella retkikunta kohtasi chinook-intiaaneja (Maalaus Charles Russell)

Bitterroot-vuoristossa retkikunta joutui eksyksiin syyskuun lopulla. Harhailtuaan päiväkausia nälkäisinä, märkinä, viluisina ja uupuneina he saivat apua intiaanikansalta, joka myöhemmin opittiin tuntemaan nimellä nez percet. Sacagawean shoshonikielestä ei täällä ollut apua, mutta hän onnistui elekielellä vakuuttamaan intiaanit retkikunnan rauhallisista aikeista. Lopuksi nez percet ottivat huostaan vieraidensa 38 hevosta luvaten pitää niistä huolta yli talven. Itsetekemillään kanooteilla ja veneillä retkikunta laski Columbia-jokea Tyynen valtameren rannoille rakentaen Oregoniin tukikohdan talveksi. He tekivät vierailuja seudun alkuperäisväestön kyliin tavaten mm. flatheadit, chinookit, pend d'Oreillet ja yakimat.

Yli talven

Uudelleen kunnostettu Fort Clatsop

Linnake sai nimekseen Fort Clatsop ja sijaitsi samannimisen heimon alueilla lähellä Oregonin rannikkoa. Matkailijat viettivät siellä talven tutustuen jonkin verran paikallisiin intiaaneihin ja heidän kulttuuriinsa. Sacagawea näki "suuren veden" ensi kertaa elämässään, samoin rantaan tulleen valaan. Nämä vaikuttivat häneen voimakkaasti. Retkikunnan lähtiessä paluumatkalle Sacagawean poika sairastui. Erilaisten luonnonlääkkeiden, kuten männynpihkan, mehiläisvahan, keitetyn sipulin ja karhuöljyn yhteisvaikutuksella lapsi toipui ennalleen. Tämän jälkeen Pompia pidettiin miehistön täysivaltaisena jäsenenä. Kapteeni Clark oli matkan edetessä ystäyvystynyt pojan äidin ja alkanut kutsua tätä "Janeyksi". Mustasukkaisen Charbonneaun kuultiin tämän jälkeen kurittaneen vaimoaan lyömällä. Myöhemmin Charbonneausta annettiinkin varsin negatiivisia kuvauksia, sillä hänet oli leimattu pelkuriksi, tunariksi ja vaimonhakkaajaksi.

Paluumatkan aikana kapteeni Lewis joutui ampumaan erään mustajalka-intiaanin, joka yritti varastaa retkikunnalta kiväärin. Tämä teko aiheutti myöhemmin pitkän vihamielisyyden mustajalkojen ja amerikkalaisten välillä. Matkan edetessä kohti loppuaan kiintyi kapteeni Clark Sagacawean poikaan ja nimesi Yellowstone-joen varrella olevan jyhkeän kallion Pompy's Toweriksi, joka myöhemmin muutettiin Pompeys Pillardiksi. Kalliolta oli mahtava näköala tasangolle, jossa biisonit, porot ja sudet samoilivat. Lähellä virtaavan puron Clark nimesi niin ikään Sacagawean pojan mukaan Baptiste's creekiksi.

Pompin kunniaksi nimetty Pompeys Pillar Montanassa.

Matkan jälkeen

Elokuun 14. päivänä vuonna 1806 saapui retkikunta takaisin mandanien kyliin. Charbonneau palkittiin matkasta 500 dollarilla. 16 kuukautta kestäneen matkan aikana taivallettiin noin 8 000 kilometriä ja kartoitettiin kymmenien intiaaniheimojen alueet. Useat nykyisen Idahon, Montanan, Nebraskan, Oregonin ja Washingtonin heimot saivat kuulla ensimmäisen kerran Yhdysvalloista Lewisiltä ja Clarkilta. Presidentti Jefferson oli tyytyväinen tutkimusretken lopputulokseen, vaikka matkan kustannukset ylittivätkin suunnitellun budjetin. Menestyksekäs matka johti myös uusien retkikuntien syntymiseen. Luutnantti Zebulon Montgomery Pike johti 1800-luvun alkupuolella omaa tutkimusryhmäänsä etsien Mississipin alkulähteitä ja teki samalla vuosikymmenellä retkiä myös kohti etelää Coloradoon asti. Piken matkat päättyivät etelässä valtaa pitäneiden espanjalaisten pidätettyä hänet. Sacagawean esimerkkiä seurannut iowaintiaani Maria Dorion toimi matkaoppaana valkoisen retkikunnan mukana pohjoisten tasankojen ja vuorten yli yltäväneellä matkalla, joka saavutti vuonna 1812 päämääränään olleen Columbia-joen suun. Maria ei kuitenkaan onnistunut saavuttamaan samanlaista kuuluisuutta kuin hänen edeltäjänsä.

Sacagawea jäi asumaan mandankylään miehensä ja poikansa kanssa vuoteen 1809 asti, jolloin he matkustivat jokilaivalla St. Louisiin. Charbonneau oli saanut tutkimusmatkaan osallistumisensa ansiosta lahjaksi 320 eekkeriä maata. Hänestä ei kuitenkaan ollut maanviljelijäksi. Myytyään maapalansa Clarkille hän palasi vaimonsa ja poikansa kanssa takaisin Missourin yläjuoksulle mandanien luo. Saatuaan työtä Missouri Fur Companylta Charbonneau siirtyi perheineen Etelä-Dakotaan, jossa Sacagawea synnytti vuonna 1812 tytön Fort Manuelissa. Tyttö sai nimekseen Lisette. Lapsen syntymän jälkeen Sacagawea sairastui vakavasti ja menehtyi saman vuoden joulukuussa isorokkoon, tulirokkoon tai tuberkuloosiin. On todettu melko varmaksi, että kapteeni Clark otti Charbonneaun perheen molemmat lapset hetkeksi aikaa huostaansa St. Louisiin, koska ei pitänyt Sacagawean miestä kelvollisena kasvattajana. Vuonna 1813 Clark luovutti Jean Baptisten ja Lisetten St. Louisin orpokotiin.

Kahdesti kuolleena

Vuosia myöhemmin kulkeutui amerikkalaisten korviin tarina, jonka mukaan Sacagawea ei ollutkaan kuollut. Fort Manuelin sairaalassa menehtynyt tyttö oli ollut siksi samannäköinen, että heidät oli sekoitettu toisiinsa. Shoshonien perimätiedon mukaan Sacagawea jätti miehensä tämän väkivaltaisuuden vuoksi ja palasi Wyomingin intiaanien pariin.. Yhdysvaltalainen lääkäri ja kirjailija Grace Raymond Hebard on löytänyt todisteita siitä, että Sacagawea vietti jonkin aikaa kiertelevää elämää kunnes jäi asumaan erään comanchien heimon pariin. Täällä hänet tunnettiin Porivo-nimellä. Comanchien parissa hän avioitui kasvattaen monta lasta. Vuonna 1850 Porivo ilmaantui erääseen shoshonien leiriin kertoen tulleensa comanchien luota. Tästä eteenpäin hän ajoi intiaanien asioita tarmokkaasti eteenpäin opettaen mm. maataloutta shoshoneille. Vuonna 1884, ollessaan lähes satavuotias, hän kuolinhetkellään oli kuiskannut olevansa Sacagawea.

Tohtori ja intiaanitutkija Charles Eastman.

Porivo haudattiin valkoisten hautausmaalle Ft. Washakieen. Hänellä oli kaulassaan presidentti Thomas Jeffersonilta saatu medaljongi, samanlainen jonka Sacagawea oli saanut yli 70 vuotta aikaisemmin.

Vuonna 1925 Yhdysvaltain presidentin Calvin Coolidgen pyynnöstä intiaanitutkija ja tohtori Charles Eastman sai tehtäväkseen perehtyä Sacagawean elämään ja kuolemaan. Bureal of Indian Affairsin alaisena tohtori paneutui perinpohjaisesti saamaansa tehtävään ja vieraili monien tasankojen heimojen luona keräten näiltä tietoa. Elämänsä verrella Porivo oli kertonut monia yksityiskohtaisia seikkoja Lewisin ja Clarkin tutkimusmatkoista, joista hän ei olisi voinut tietää, ellei olisi ollut mukana. Hän oli myös maininnut ranskalaisesta aviomiehestään, josta oli käyttänyt nimeä Shab-ano. Lisäksi Merivo oli osannut puhua ranskaa. Laajojen tutkimustensa päätteeksi Eastman tuli siihen tulokseen, että Porivo ja Sacagawea olivat yksi ja sama henkilö.

Lisetten kohtalosta ei koskaan ole saatu selvyyttä, mutta poika Jean Baptiste palasi Amerikan länsirannikolle asumaan ollessaan jo yli 40-vuotias. Clark oli kustantanut Pompin kieliopinnot Euroopassa. Jean Baptiste Charbonneau asusti joitakin vuosia Kalliovuorille tietämättä, että hänen äitinsä saattoi yhä olla elossa asustaen hyvin lähellä shoshonien kylässä. Kalifornian kultakentät vetivät Jean-Baptisten myöhemmin alas Tyynen Valtameren rantaviivaa.

Sacagaweasta on tehty myös Hollywood-elokuva Tie kohti länttä (Far Horizons, 1955). Naispääosaa näytteli Donna Reed, ja miespääosassa nähtiin Kapteeni Clarkin osassa Charlton Heston.

Lähteet

• Clark, Ella E. Sacagawea of the Lewis and Clark expedition, University of California Press, 1983 ISBN 9780520050600
• Hebard, Grace Raymond, Sacajawea: Guide and Interpreter of Lewis and Clark, Dover Publications, 2002 ISBN 978048621490
• Henriksson, Markku Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
• Pignesi, Stephen & Lippert, Dorothy, Native American History for Dummies, Wiley. 2007 ISBN 9780470148419
• Scharff, Virginia Twenty Thousand Roads: Women, Movement, and the West, University of California Press, 2002 ISBN 9780520237773

Aiheesta muualla

• Sacajawea (englanniksi)
• Searching for Sacagawea (englanniksi)