Ranskan siirtomaat
Ranskan siirtomaat olivat Euroopan ulkopuolella olevia alueita, jotka olivat Ranskan hallinnassa 1600-luvulta 1960-luvun alkupuolelle. 1800- ja 1900-luvulla Ranskalla oli siirtomaita toiseksi eniten Brittiläinen imperiumin jälkeen. Ranskan siirtomaat käsittivät laajimmillaan 12,3 miljoonaa neliökilometriä.
Ranska aloitti siirtomaiden perustamisen Pohjois-Amerikkaan, Länsi-Intiaan ja Intiaan löytöretkien ajan Espanjan ja Portugalin menestyksen innostamana valtakilpailussa Britannian kanssa. Pohjois-Amerikasta Ranska valloitti pääosan Kanadaa sekä Louisianan alueen Mississipin varrelta (ks. Uusi Ranska). Suurimman osan näistä alueista Ranska kuitenkin menetti Isolle-Britannialle vuosien 1755-1763 suuressa siirtomaasodassa. Myöhemmin Ranska sai Louisianan takaisin, mutta myi sen Yhdysvalloille vuonna 1803. Jotkut historioitsijat nimittävät tätä vaihetta Ranskan "ensimmäiseksi siirtomaa-ajaksi".
1800-luvulla Ranska perusti uusia siirtomaita Afrikkaan ja Kaakkois-Aasiaan. Ensimmäisenä Afrikasta valloitettiin Algeria vuonna 1830. Vuosisadan lopulla Ranskan siirtomaita laajennettiin huomattavasti, ja lopulta Ranskan Länsi-Afrikka ja Ranskan Päiväntasaajan Afrikka muodostivat yhdessä Algerian kanssa useiden miljoonien neliökilometrien laajuisen yhtenäisen alueen. Ranskan alaisuuteen joutui vuonna 1881 myös Tunisia ja vuonna 1912 Marokko, mutta muista alusmaista poiketen ne säilyttivät laajan autonomian.
Aasiassa Ranskalla oli vanhastaan muutamia alueita Intian rannikolla, muun muassa Mahé. 1800-luvun lopulla Ranska valloitti Indokiinan.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen eräät Saksan siirtomaat ja Turkille kuuluneet alueet, kuten Syyria ja Kamerun, siirtyivät Ranskan hallintaan Kansainliiton mandaattialueina.
Kun Ranska toisen maailmansodan aikana vuonna 1940 joutui antautumaan natsi-Saksalle ja suuri osa maasta joutui miehitetyksi, siirtomaat jäivät Vichyn Ranskan hallintaan. Japani miehitti kuitenkin pian Indokiinan, eikä Ranska onnistunut enää sodan jälkeen valtaamaan sitä takaisin, vaan Kambodža, Laos sekä Etelä- ja Pohjois-Vietnam itsenäistyivät.
Ranskan siirtomaavalta Afrikassa päättyi suurimmalta osalta vuonna 1960, jolloin Ranskan Länsi-Afrikka ja Ranskan Päiväntasaajan-Afrikka jakautuivat muutamassa viikossa joukoksi itsenäisiä valtioita. Marokko ja Tunisia olivat itsenäistyneet rauhanomaisesti jo vuonna 1956, mutta Algeriassa käytiin useita vuosia kestänyt vapaussota jonka päätteeksi myös se itsenäistyi vuonna 1962.
Ranskan merentakaiset alueet nykyään
- Pääartikkeli: Ranskan merentakaiset alueet
Ranskan hallinnassa on edelleen muutamia pienehköjä merentakaisia alueita, etupäässä saaria, mutta niitä ei enää pidetä siirtomaina vaan merentakaisina departementteina (ransk. Départements d'outre-mer), territorioina (ransk. Territoires d'outre-mer) tai paikallishallintoalueina (ransk. Collectivités d'outre-mer). Merentakaisia departementteja ovat Ranskan Guayana, Guadeloupe, Martinique ja Réunion ja paikallishallintoalueita Mayotte (josta tulee departementti 2011), Saint-Barthélemy, Saint-Martin, Saint-Pierre ja Miquelon, Wallis ja Futuna sekä Ranskan Polynesia. Niiden yhteenlaskettu asukasmäärä on noin 2650000.
