Juuri kun aloin olla heinäkuussa varma, että demokraattien peli oli Yhdysvalloissa pelattu, Kamala Harris alkoi hymyillä aivan kuin hän olisi tiennyt jotakin, jota me muut emme vielä tienneet. Parin päivän päästä Joe Biden luovutti, ja Harris sinkoutui politiikan tähtitaivaalle hurjalla pompulla.
Laji ei kuitenkaan ole sprintti vaan 5 000 metrin juoksu, jossa nyt vasta aletaan katsella, kenellä on halua ja kykyä pitää vauhtia yllä. Ensi yönä juostaan yksi tärkeä kierros, kun Harris ja Donald Trump kohtaavat televisioväittelyssä.
Aatteellisesti äkkijyrkät hallitsevat nykyisin politiikan ilmatilaa, ja heidän alleen peittyy todellinen vaalien keskipiste: hiljainen ja vähän hajamielinen joukko, jotka ratkaisee vaalit nykydemokratioissa. Se korjasi voiton keväällä Britanniassa ja vuosi sitten Suomessa, ja se nousee päärooliin myös ensi vuonna Saksassa. Mutta sitä ennen tuo joukko päättää, kenestä tulee Yhdysvaltojen presidentti.
Hiljaisilla on vipuvoimaa siksi, että politiikka ei ole heidän elämänsä keskipiste, ja vaaleissa he voivat jäädä myös kotiin. He nostivat populismin valtavirraksi, mutta nyt on merkkejä siitä, että heistä voi tulla myös maltillisuuden moottori.
Britannian kevään vaaleissa puhuttiin paljon ”seinäruusuista” ja ”Workingtonin miehestä”. Edelliset ovat maltillisia naisia, jotka politiikkaan turhautuneina jättivät usein kokonaan äänestämättä. Jälkimmäinen termi kuvaa perusduunissa oleva miestä, jotka voi kääntyä oikealle tai vasemmalle. Konservatiivien sekoilujen jälkeen kalvakka asiapentti Keir Starmer sai molemmat ryhmät liikkeelle ja voitti.
”Yhdysvalloissa jokin on pielessä ja pahasti.
Myös Suomessa vaalit saattoi ratkaista samantapainen dynamiikka. Kun haastattelimme Kahdeksan kuplan Suomi -kirjaamme satoja suomalaisia, monet kaipasivat politiikkaan malttia ja kompromisseja. Sanna Marinin (sd) tiukka aatteellinen ote herätti ehkä ihastusta puolueen etujoukoissa muttei välttämättä purrut tolkun taviksin, joita demareiden olisi pitänyt kalastaa.
Yhdysvalloissa More in Common -projekti kutsui varsin kapeaan kannatukseen nojaavien ääripäiden välissä seisovia äänestäjiä ”uupuneeksi enemmistöksi”, joka on yhä väsyneempi riitoihin ja kaipaa järkiratkaisuja. Heitä puhutteli karismallaan ja popilla Barack Obama, jonka pelikirjaa seuraten myös Harris julistaa iloa ja vapautta Beyoncén tahdissa. Samalla Harrisin kannattajia pusketaan jalkautumaan vaa’ankielivaltioissa naapurustoihin lämpimien omenapiiraiden kanssa. Suora kontakti on ylivoimaisesti paras keino houkutella politiikasta vieraantuneita Amerikan seinäruusuja äänestämään.
Ne, jotka penäävät ehdokkailta yksityiskohtaista talouspoliittista toimenpideohjelmaa, luultavasti pettyvät. Yhdysvalloissa on valtava määrä erilaisia äänestäjäryhmiä, joita on helppo karkottaa jollakin yksityiskohdalla. Vaikka eri ryhmille räätälöidään pieniä täkyjä, vaalit yritetään voittaa suurella teemalla, joka tuo hyvän fiiliksen mahdollisimman monille.
Hyvälle tunnelmalle pitäisi alkaa olla tilausta. Kun More in Common -hankkeen tutkijat kysyivät amerikkalaisilta, mikä tunne kuvaa sitä, miltä yhteiskunta heistä tuntuu, 74 prosenttia vastaajista ilmoitti olevansa turhautunut, ja seuraavaksi yleisimmät tunteet olivat pettymys (71 prosenttia), uupumus (61 prosenttia), inho (57 prosenttia) ja viha (53 prosenttia). Yhdysvalloissa moinen lista kertoo, että jokin on pielessä ja pahasti. Ei ihme, että Harrisin vapautunut ilo ja toiveikas järkipuhe roihahtivat heinäkuussa kuin soihtu rutikuivassa heinässä.
Nyt sitten vain popcornit esiin. Ensi yönä Kamalan sytyttämä liekki kohtaa Donald-puhurin, joka voi joko puhkua ja puhaltaa sen sammuksiin tai saada sen roihahtamaan entistä kirkkaammin.
Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.