Contemporary Auditing Real Issues and

Cases 8th Edition Knapp Solutions

Manual
Visit to download the full and correct content document: https://testbankdeal.com/dow
nload/contemporary-auditing-real-issues-and-cases-8th-edition-knapp-solutions-manu
al/
 CASE 6.1

LEIGH ANN WALKER,

STAFF ACCOUNTANT

Synopsis

In this case, a staff accountant of a large, international accounting firm is dismissed by her
employer when her integrity is questioned by a senior auditor. The staff accountant had told the
senior auditor, who at the time was her immediate supervisor on an audit engagement, that she had
not taken the CPA exam the month prior to joining the firm. In fact, the staff accountant had taken
the exam but did not want to disclose that fact to her coworkers because she believed that she had
not done well on the exam. After learning that she had passed all parts of the exam, the staff
accountant informed the senior. The senior immediately brought the matter to the attention of the
office managing partner. The senior insisted that since the staff accountant had been untruthful, she
could not be trusted in the future and, as a result, was not suited for the independent auditor role.
After consultation with other audit partners in the practice office, the office managing partner agreed
with the senior and dismissed the staff accountant. In addition to the ethical issues implicit in this
case, the case also provides several insights on the work role and work environment of a newly-hired
staff accountant.
222 Case 6.1 Leigh Ann Walker, Staff Accountant

Leigh Ann Walker, Staff Accountant—Key Facts

1. Leigh Ann was well qualified for an entry-level position in public accounting given her college
credentials.

2. According to Leigh Ann’s college friends, she was sometimes too “intense.”

3. Leigh Ann performed very well on her first job assignment.

4. Leigh Ann was dishonest with her supervisor, Jackie Vaughn, when Jackie asked her if she had
taken the CPA exam.

5. Leigh Ann was dishonest with Jackie because she was afraid that she had not done well on the
CPA exam and wanted to avoid the embarrassment of admitting that fact when she received her
grades on the exam.

6. Following the discovery of Leigh Ann’s dishonesty, Jackie told the office managing partner that
she did not want Leigh Ann assigned to any of her jobs in the future.

7. After consulting with the other audit partners in the office, the office managing partner informed
Leigh Ann that she was being dismissed.
 Case 6.1 Leigh Ann Walker, Staff Accountant 223

Instructional Objectives

1. To illustrate the critical importance of independent auditors possessing personal integrity.

2. To demonstrate the importance of supervisors on audit engagements being able to trust their
subordinates.

3. To illustrate the nature of the newly-hired staff accountant’s work role and the frustrations and
job-related pressures that individuals occupying that role often experience.

Suggestions for Use

I typically assign this case early in the semester to give students insight into the staff
accountant’s work role and work environment. Given the ethical issues raised in this case, it could
be assigned as well during discussion of the AICPA Code of Professional Conduct. The key point
that I believe should be stressed in this case is the critical need for auditors to be able to trust their
colleagues. This is particularly important for auditors in supervisory positions who have to “sign
off” on the work of their subordinates. A common reaction to this case by students is that Jackie
Vaughn over-reacted to the “white lie” told by Leigh Ann. In the past, several of my students have
pointed out that the dishonesty exhibited by Leigh Ann was not directly job-related. When students
express that view, I encourage them to look at this issue from the standpoint of Jackie. Ironically,
Jackie was apparently a very “intense” person, similar to Leigh Ann, and committed to advancing as
rapidly as possible within the firm. From her perspective, she simply did not want to assume the risk
of taking responsibility for the work of an individual who had proven that she could rationalize or
justify dishonesty.
Another lesson that I hope students learn from this case is the need for them to have a
“balanced” perspective when they assume that first professional role in their careers. For
professionals to be “successful” in the fullest sense of that word, they need to recognize that their
work roles should not consume their entire existence. As proven by this case, individuals with
excellent credentials and an extremely high level of motivation sometimes fail because they place
too much emphasis on succeeding and on being perceived as successful.

Suggested Solutions to Case Questions

1. Students tend to react quite differently to this series of questions. Following are summaries of
some of my former students’ responses to these questions.

a. Jackie should have given Leigh Ann a chance to prove that she could be trusted. If I had
been Jackie, I would have watched her very closely on her next few assignments. If I saw
any indication of a lack of integrity on those assignments, I would have gone to the office
managing partner at that point and asked that she be dismissed. Roberts was placed in a
very difficult situation. He probably trusted the judgment of Jackie, given her reputation
within the office, and likely did not want to offend her by going against her wishes.
Apparently, the other audit partners sided with Jackie, so Roberts probably had no choice
other than to dismiss Leigh Ann.
224 Case 6.1 Leigh Ann Walker, Staff Accountant

b. I believe that Jackie treated Leigh Ann unfairly since she did not even discuss the matter
with her. Jackie should have taken into consideration the fact that Leigh Ann was a newly-
hired employee who simply wanted to make a good first impression. At the very least,
Jackie should have sat down with Leigh Ann and explained her view of the matter and then
given Leigh Ann an opportunity to defend herself. Rather than immediately taking the
matter to the other audit partners in the office, the office managing partner should have
spoken with Leigh Ann first and then arranged a meeting with Leigh Ann, Jackie, and
himself to discuss the situation. Since Leigh Ann was apparently a very bright individual,
she almost certainly would have understood the mistake that she had made and been very
careful to avoid making similar errors of judgment in the future.

c. I believe that Jackie was justified in insisting that Leigh Ann be fired. Leigh Ann’s ability
to “lie on the spot” about a fairly trivial matter indicated that she could not be trusted
regarding more serious matters. If she had not been fired, then this situation would
probably have leaked out eventually and damaged her credibility with the other members of
the audit staff in her office. Consequently, it was probably best that Roberts took the action
that he did. Of course, he could have been much harsher and not given her two months to
find a job, and he could have disclosed the real reason that she was dismissed to
prospective employers that she subsequently contacted. So, in a sense, she was not
penalized that heavily for her dishonesty. [Note: According to the placement counselor
who provided much of the information for this case, the reason given for Leigh Ann’s
dismissal by the office managing partner to prospective employers she contacted was
overstaffing, i.e., his office had hired too many staff accountants that particular year.]

Note: This case has easily been among the most popular cases in the earlier editions of this
textbook. Several adopters have sent me comments regarding this case. I appreciate all such
feedback. Bob Eskew, Purdue University, sent me a note reporting that his students were much
more supportive of Leigh Ann’s dismissal than were my students. Additionally, Bob noted that his
students were “unanimously critical” of the office managing partner: “They felt that he fired
someone for lying and then engaged in exactly the same behavior when explaining externally the
reason for Ms. Walker’s departure from the firm.” That’s an excellent point and one that instructors
might consider raising if their students do not.

2. Again, this is a very subjective question that evokes quite different responses from students.
Following are summaries of some of the general points made by former students of mine in response
to this question.

a. Independence and integrity are the two key traits that auditors should possess. If an auditor
lacks either one of these traits, his or her work cannot be trusted. Granted, an individual
such as Leigh Ann may not do something very “dumb” like lying about whether or not she
completed an audit procedure. But, she probably would be inclined to under-report the
number of hours she worked so that she could come in under budget on her assignments
and do other somewhat dishonest things to impress her supervisors. Overall, I believe that
having her on the audit staff of an office would be disruptive to the operations of that
office.
 Case 6.1 Leigh Ann Walker, Staff Accountant 225

b. The AICPA Code of Professional Conduct says nothing about the need for integrity on the
part of auditors while they are not in their professional role. I do not believe that it is the
responsibility or right of CPA firms to attempt to monitor the “personal” integrity of their
employees. I can see where one might argue that a person who is dishonest or “immoral”
in some sense away from work would likely engage in similar behavior while at work.
However, until an employer demonstrates that a lack of personal integrity causes an
individual to be a poor employee, I do not believe the employer has a right to penalize such
an employee in any way.

c. It is impossible to distinguish between one’s personal integrity and his or her professional
integrity. If someone is dishonest, they will be dishonest in all phases of their life.

Note: It is quite interesting that most students express the view that Jackie Vaughn and Don Roberts
overreacted to the dishonest statement made by Leigh Ann. However, in response to the second
question, the majority of students tend to imply that an individual such as Leigh Ann is unsuited for
the auditor’s professional role.
Another random document with
no related content on Scribd:
siivetön naaras; toisissa lajeissa on kummallakin sukupuolella tämä
ominaisuus.

Tätä pimeässä-loistamiskykyä ei ole voitu tarkoin selittää. Ennen

luultiin sen johtuvan jonkin aineen hitaasta palamisesta, jota nämä
hyönteiset ruumiistaan erittäisivät, mutta nykyään sen otaksutaan
olevan hermojen toimintaa; samalla tapaa kuin sähköankerias ja
torpeedokala kykenevät muuntamaan hermovoimaansa
sähköisyydeksi, muuntavat tulikärpäset ja kiiltomadot sen valoksi.
On myöskin otaksuttu, että eri sukupuolet tämän valon avulla
löytävät toisensa, ja että se voi myös olla varjeluskeino niiden
pahimpia vihollisia lintuja vastaan, koska nämä pelkäävät käydä
sellaisen saaliin kimppuun, joka levittää itsestään niin salaperäistä
valoa.

8. Koralli.

Kuumien ilmanalain merissä työskentelee lukematon joukko pieniä

rakennusmestareita, jotka suorittavat rakennustöitä paljon
valtavampia kuin ovat ihmiskätten luomat. Eteläisten merien suurten
saarien edustalle kohoo välistä ihmetyttävän nopeasti pitkiä
kaririuttoja, tehden vaarallisiksi kulkureitit, joita merimiehet ennen
kyntivät täysin purjein. Toisin paikoin syntyy ihmeellisiä, aivan
pyöreitä saaria, jotka keskelleen sulkevat tyynen suvannon, kuitenkin
niin että nämä sisäjärvet ovat aukon kanssa yhteydessä ympäröivän
meren kanssa. Näille ympyränkehän muotoisille saarille viskaavat
aallot leviä ja muita vesikasveja, jotka vähitellen mätänevät mullaksi;
laineilla ajelehtaa rantaan kaukaisista seuduista tulleita
kokospähkinöitä ja muita siemeniä, jotka alkavat itää tuossa
mullassa. Ja niin on keskelle rannatonta, myrskyävää merenulappaa
syntynyt kaunoinen saari tyynine sisäjärvineen, todellinen pieni
paratiisi, jonne linnut osaavat tiensä ja vihdoin ihminenkin.

Nämä riutat ja saaret ovat kalkkiutuneita polyyppien runkoja ja

niiden rakennusmestarit ovat heikkoja, mitättömiä eläimiä, useinkin
niin pieniä että niitä näkee vain suurennuslasin avulla.
Polyyppirungot ovat kovat kuin kiintein marmori, ja samoin kuin tälle
voi niillekin hiomalla antaa mitä hienoimman kiillon. Kun sellaisen
nostaa vedestä — missä sitä tavataan vain hyvin syvillä kohdilla —
muistuttaa se ulkomuodoltaan pientä pensaskasvia varsineen ja
haaroineen; ja jos rungon leikkaa poikki, näkee siinä pyöreitä
renkaita aivan kuin monissa kasveissa. Haarat ovat pehmeän,
ruusunpunaisen kaarnan peittämät ja niissä huomaa siellä täällä
pieniä reikiä. Jokaisessa sellaisessa reiässä asustaa yksi korallin
rakennusmestareista. Ne ovat pienoisia polyyppeja, jotka ovat vallan
pienten, sieväin, valkoisten kukkien näköisiä ja joiden keskestä
lähtee kahdeksan karvareunaista kukkalehteä.

Korallien omituinen kiinteys ja ulkomuoto saivat aikaan sen, että

tarvittiin enemmän kuin 2,000 vuotta ennenkun päästiin selville
niiden oikeasta olemuksesta. Korallin tavaton kovuus sekä kaunis
väri ja kiilto, minkä se hiottaessa sai, antoivat vanhan ajan kansoille
— jotka jo sitä käyttivät koristuksenaan — aihetta siihen luuloon, että
se oli kivennäisainetta. Mutta jo roomalaiset ja kreikkalaiset
päättelivät korallin kasvimaisesta ulkomuodosta, että se oli jokin
merenpohjassa kasvava pensaslaji; sen kovuuden arveltiin johtuvan
siitä, että se irtikiskaistuna yhtäkkiä kivettyi veden pinnalle ja ilman
yhteyteen tultuaan. Tämä mielipide sitten vallitsi pitkät ajat, ja sitä
vahvisti vielä se huomio, että kun polyypinhaaroja heti niiden
merenpohjasta nostamisen jälkeen pantiin meriveteen, niin pinnalla
olevat nuppumaiset kohokkeet levisivät auki ja paljastivat nuo pienet
vaikeat tähtimäiset kukat. Vasta noin parisataa vuotta takaperin
saatiin selville, että näissä "kukissa" ei ollut mitään kukkien
tärkeimpiä osia, heteitä ja emiä, vaan että ne olivat pieniä eläimiä,
polyyppejä. Samaten huomattiin vastoin tuota kivettymisluuloa, että
koralli merenpohjassa ollessaan oli aivan yhtä kova kuin kauniiksi
koristeeksi valmistettuna.

Näitä polyyppirakennuksia on lukuisimmin Etelämeressä, missä ne

toisin paikoin muodostavat Alppien pituisia merenalaisia vuorijonoja.
Tyynessä valtameressä olevain suurten korallisaarten luku nousee
300:taan, jotka yhteensä peittävät n. 50,000 neliökilometrin
suuruisen pinta-alan. Uuden Kaledonian edustalle korallit ovat
rakentaneet mereen 600 kilometrin ja Australian koillista rannikkoa
pitkin 1,500 kilometrin pituisen vallin. "Nämä riutat muodostavat
yhdessä jättiläisrakennuksen, jonka rinnalla Babylonin muurit ja
Egyptin pyramiidit ovat vain lasten leikkikaluja", sanoo eräs
kirjoittaja. "Ja nämä polyyppirakennukset ovat suoritetut keskellä
valtameren kuohuja ja raivoisia myrskyjä, jotka tekevät niin pian
lopun ihmisten valtaisimmistakin luomista.".

Nuo ihmeelliset pikku eläimet, jotka ovat ilman käsiä ja jalkoja ja

joiden elintoimintaa välittää vain suu ja vatsa, syövät silmin
näkymättömiä eläinjäännöksiä, joita on kaikkialla aalloissa. Siten ne
pitävät merta puhtaana sitä saastuttavista aineksista.

Paitsi koristuksiin käytetään korallia Punaisen meren ja Intian

meren rannikoilla sekä eräillä Tyynen meren saarilla
rakennusaineeksikin. Siitä voi murtaa 8-10:kin metrin pituisia
lohkareita, ja niistä rakennetut asumukset helottavat auringon
paisteessa kuin mitkäkin satulinnat.

9. Kangashärkä.

Ihmeellinen on hyönteisten muodonvaihdos. Monesti melkein

näkymättömän pienestä siemenmunasta kasvaa madon tai
tuhatjalkaisen näköinen toukka, joka usein on raateleva peto
vertaistensa kesken. Kun se aikansa on tässä muodossa vaeltanut,
erittää se ympärilleen kuoren ja elää siinä kotelona liikkumatta ja
ravintoakaan etsimättä ja valmistelee salaperäistä muutosta
itsessään.

Jonakin kauniina päivänä se vihdoin rikkoo vankilansa ja lentää

kesäiseen päivänpaisteeseen kultasiipisenä perhosena,
metallinhohtoisena korentona tahi uutterana mehiläisenä. Toukan ja
täysin kehittyneen hyönteisen ulkomuodossa ja elämäntavoissa on
suunnaton ero. Ruma lehtimato söi tuoreita lehtiä, mutta kullalta ja
siniseltä hohtavana perhosena se kuolisi tällä ruoalla nälkään, sillä
saatuaan loistavat siipensä se tarvitsee hienompaa ravintoa ja elää
nyt vain kukkien herkullisesta hunajasta. Kaikissa komeissa väreissä
kimaltelevat kovakuoriaiset eivät enää tuntisi inhottavaa maan alla
elävää mustaa matoa entiseksi muodokseen. Taivaankaaren
väreissä helottava sudenkorento eli toukkana järvien ja nevojen
mudassa; mutta kun sen aika on tullut, kiipeää se ruovonkorrelle, luo
päältään kiduksilla varustetun vesipukunsa ja purkaa auki
hartioihinsa kasvaneet kimaltelevat siivet, joilla se kohoaa lentoon.
Jos sen väkisin panisi entiseen elementtiinsä, hukkuisi se surkeasti.
 Eräs toinen korento — joka muuten on aivan sudenkorennon
näköinen — ei toukkana ollessaan elä vedessä, vaan hiekassa ja
päivänpaisteessa. Tämä toukka on tunnettu "kangashärkä", jota
monissa vieraissa kielissä sanotaan muurahaisleijonaksi. Se on
pelottava ja viekas peto, jonka pyytämiskeino on erittäin
mieltäkiinnittävä.

Se kaivaa satimensa kuivimpaan ja hienoimpaan hiekkaan mitä

löytää. Kuoppa on suppilonmuotoinen ja mitä siroimmin sorvattu.
Kaivaessaan härkämme käyttää ainoastaan päätään ja
niskalihaksiaan. Se asettuu keskelle valitsemaansa alaa ja panee
sarvillaan päänsä päälle muutamia hiekkajyväsiä, jotka se sitten
nakkaa äkkinäisellä nykähdyksellä ylöspäin; ja tämä liike uudistuu
niin sukkelaan, että hiekkajyväset lentävät yhtenäisenä suihkeena.

Kun kuopan sivut ovat tulleet niin luisuiksi ja sileiksi, ettei mikään
hyönteinen pääse kiipeämään niitä ylöspäin, kaivautuu toukka
kuopan pohjalle, niin että siitä näkyy vain uhkaavat leuvat, jotka
selkoselälleen avattuina odottavat saalista.

Hiekkakankaalla juoksee ahkera muurahainen etsien tikkuja

pesänsä rakennusaineiksi. Se tulee arvaamattaan kuopan reunalle,
ja joko varomattomuudessaan tai pelkästä uteliaisuudesta sattuu se
kurkistamaan liian pitkälle reunan yli. Silloin pettää sen jalat ja se
luisuu auttamattomasti kaltevaa reunaa alaspäin. Se koettaa pitää
vastaan ja haraa jalkansa hiekkaan, mutta tämä antaa perään ja se
putoo alas kuopan pohjaan, missä vihollisen peljättävät leuvat
rutistavat sen kuoliaaksi ja imevät kuiviin.

Välistä sattuu isompikin eläin eksymään tähän satimeen. Se tekee

tavattomia ponnistuksia päästäkseen reunaa pitkin jälleen ylös.
Mutta "härkä" nakkaa niskallaan taukoamatta hiekkaa sen päälle,
niin että se typertyneenä viimein painuu pohjaan. Sen kohtalo on
sama kuin edellisenkin — kangashärkä ei anna armoa kellekään.

Mutta jos tuo pikku peto jättäisi kaikki tappamainsa hyönteisten

jäännökset kuoppaan, tulisi tästä inhottava ruumishuone ja se
täyttyisikin pian. Sen vuoksi asukkaan täytyy keksiä keino ateriainsa
jätteiden pois saattamiseksi. Joka kerta kun se on pyytänyt ja imenyt
saaliin kuiviin, sijoittaa se kuolleen raadon niskallensa ja heittää sen
voimakkaalla viskauksella ilmaan, niin että se tavallisesti putoo
kauvas kuopan reunasta. Tällä tavoin eivät tulevat uhritkaan joudu
lainkaan epäilemään kuopan vaarallisuutta.

10. Viheriöivä meri.

Kulkiessaan ensi kerran Atlannin yli Kristoffer Kolumbus eräänä

aamuna herätessään hieroi ihmetellen silmiään, kun huomasi
laivojensa joutuneen keskelle viheriöivää nurmikenttää — siltä se
ainakin näytti. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, peitti merenpintaa
kellertävän viheriä kasvullisuus. Tuuli oli kevyt, missään ei näkynyt
lintuja, jotka olisivat tietäneet maata olevan lähellä, eikä moista
kasvullisuuden runsautta voitu millään tavoin selittää.

Merimiehet joutuivat kauhun valtaan; he sanoivat että Jumala

tahtoi täten näyttää vihaansa Kolumbukselle, koska tämä yritti tutkia
hänen salaisuuksiaan, ja oli jättänyt hänet miehineen saatanan
valtaan, joka nyt ylläpiti koko matkan sellaista tuulta että heidän oli
mahdotonta enää palata Espanjaan ja johdatti heidän laivansa
matalikoille ja tähän merkilliseen ruohikkoon, missä he tulisivat
toivottomasti menehtymään.
 Kolumbus antoi laskea luotauslangan ja huomasi meren näillä
paikoin suunnattoman syväksi — niin syväksi ettei lanka ollenkaan
käynyt pohjaan; tuon tuostakin toimitettiin uusia luotauksia, mutta
vesi tuntui pohjattomalta. Päivä päivältä he purjehtivat hitaasti
eteenpäin uiskentelevain leväröykkiöiden läpi; kunnes vihdoin
näkivät selvän ulapan siintävän edessään ja laiva, merimiesten
rajattomaksi iloksi, pääsi jälleen avoimeen veteen.

Aina siitä päivästä lähtien — ja tiesi kuinka monta vuosisataa

ennen sitä — on tämä ihmeellinen viheriöivä meri ollut olemassa. Se
on tunnettu Sargasso-meren nimellä ja sijaitsee Azorien, Kanarian
saarten ja Viheriän niemen välillä. Sen syvyys on vielä tutkimaton, ja
sen pintaa peittää ijäti viheriä leväkerros, joka on niin tiheä että
nykyaikaistenkin alusten on hyvin vaikea päästä sen läpi kulkemaan.
Höyrylaivat mieluimmin välttävät sitä, koska levät kääriytyvät niiden
potkurien ja siipien ympärille ja pysäyttävät siten kulun, mutta
purjealusten on matkallaan Kapiin tai Länsi-Intiaan tahi Etelä-
Amerikkaan pakko kulkea sen läpi.

Tämä meri on enimmäkseen aivan tyyni — vain ani harvoin tuima

myrsky sen pintaa röyheltää ja kiskoo leviä irti pohjasta. Mutta
tavallisesti keinuu sen viheriä pinta yhtä rauhallisena ja
salaperäisenä kuin Kolumbuksen ensi kerran keksiessä sen.

11. Lentäviä eläimiä.

Lentävillä eläimillä me tavallisesti ymmärrämme lintuja ja

hyönteisiä, jotka sitä tarkoitusta varten muodostuneilla siivilään
pysyvät ilmassa ja pääsevät liikkumaan eteenpäin. Mutta luonnossa
on muitakin eläimiä, joilla tosin ei ole varsinaisia siipiä ja jotka siis
eivät sanan oikeassa merkityksessä "lennä", mutta jotka siltä
pääsevät ilmassa kulkemaan melkoisia matkoja.

Sellaisia eläimiä ovat siipioravat, lentävät apinat ja lentävät

sisiliskot eli draakot.

Kaikilla niillä on etu- ja takaraajojen välillä oleva nahka venynyt

leveäksi, koossa ollen poimulliseksi kalvoksi. Puusta puuhun
hyppiessään ne levittävät jalkansa haralleen, ja silloin tämä
nahkakalvo tulee jonkinmoiseksi laskinvarjoksi eli lentokoneen
siiveksi, jonka avulla ne pääsevät liitämään ilmassa sangen pitkiäkin
matkoja. Mutta kuten sanottu, siipi se ei ole eikä sitä liikuteta ylös ja
alas siiven tavoin. Ja lentokin on vain liitämistä, ilma kannattaa
levitettyä lentonahkaa samalla tapaa kuin paperileijaa.

Siipioravan koti on Etu- ja Taka-Intiassa, mutta tavataan sitä

jotenkin yleisesti muuallakin, m.m.

Suomessakin. Se on hyvin sievä pikku eläin, jolla on isot,

ulospistävät silmät ja tuuhea häntä kuten tavallisella oravalla. Se on
tavallisesti mustan-harmaa yläpuolelta ja vaaleampi rinnasta ja
vatsan alta. Se rakentaa pesänsä puunkoloihin ja lähtee niistä öisin
ulos hakemaan ruokaansa, jona ovat hedelmät ja siemenet. Lentävä
apina on puoliapina ja kuuluu Madagaskarin maki-apinoihin.

Ulkomuodoltaan se on jotenkin samallainen kuin edellinen, mutta

sillä on lentokalvo takajalkojen ja hännän välilläkin. Se syö
hyönteisiä, joita se ajaa takaa lentäen puusta toiseen. Sen sanotaan
voivan yhtä menoa liitää 60-70:kin metriä.
 Lentävät sisiliskot ovat todellisia pieniä sisiliskoja, joita tavataan
Intian aarniometsissä ja saarilla. Ne ovat muuten tavallisten
sisiliskojen näköisiä, paitsi että niiden ruumiin kupeilla on ihopoimu,
jota suoraan sivuille päin kasvaneet kylkiluut levittävät, kannattaen
eläintä paperileijan tavoin ilmassa. Suuntaa se ohjaa hännällään,
joka on muuta ruumista paljon pitempi. Eläimen nahka on hyvin
loistavanvärinen, niin että se varjosta yht'äkkiä valoon tullessaan
säteilee kuin jalokivikoriste. Tämä seikka ynnä sen merkillinen
ulkomuoto ja elintapa ovat antaneet kansan mielikuvitukselle aihetta
kutsua sitä draakoksi eli louhikäärmeeksi, se kun pienoiskoossa
muka muistuttaa tärinäin julmia siivekkäitä louhikäärmeitä, jotka
vartioivat kätkettyjä aarteita ja vangittuja prinsessoja. — Tämä
omituinen pikku eläin kiipee hyvin sukkelaan puitten runkoja ylös, ja
tarpeeksi korkealle päästyään se heittäytyy "siipiensä" varaan
tavoittaakseen hyönteisiä, joista se elää.

12. Victoria Regia.

"Oli tammikuun 1 päivä, kun me kestettyämme sanomattomia

vaikeuksia, joilla luonto näytti tahtovan estää matkaamme Berbice-
virtaa ylöspäin, saavuimme erääseen poukamaan, jossa virta laajeni
järventapaiseksi tyynivetiseksi suvannoksi. Tämän eteläpäässä
herättivät eräänlaiset esineet minun huomiotani. Kauvempata oli
mahdoton arvata mitä ne oikeastaan olivat; mutta melottuamme
kanooteillamme lähemmäksi havaitsin sanomattomaksi
hämmästyksekseni niiden olevan — kasvitieteellisen ihmeen.
 "Nyt olivat kaikki vaivat ja harmit unohdetut. Minä tunsin itseni taas
kasvientutkijaksi sormenpäitä myöten. Vedenpinnalla kellui
suunnaton lehti, noin 2 metriä läpimitaten, pinta nahkea ja varustettu
leveällä ylöspäin kääntyvällä reunalla, yläpuoli vaalean vihreä ja
alapuoli kirkkaan tulipunainen. Ja aivan jättiläis-lehden veroinen oli
kasvin ihmeellinen kukkakin, jonka muodostivat satamäärät,
lumivalkeasta ruusunpunaiseen vaihtelevat terälehdet. Tyyni
vedenpinta oli aivan täynnä näitä ihania kukkia, ja meloessani yhden
luota toiselle keksin aina uutta ihailtavaa."

Näin kirjoittaa kasvientutkija Schomburgk, joka v. 1837

ensimmäiseksi keksi Victoria Regian Brittiläisessä Guyanassa Etelä-
Amerikassa. Kaksitoista vuotta myöhemmin sitä voitiin jo
menestyksellä kasvattaa useissa Europan etevimmissä
kasvihuoneissa, ja nykyään sellainen on m.m. Helsingin yliopistonkin
kasvitieteellisessä puutarhassa.

On kokeiltu, suuriako painoja tämän majesteetillisen kasvin lehti

voi kannattaa. Ensin pantiin lapsi istumaan eräälle suurimmista
lehdistä, ja se kantoi lapsen yhtä helposti kuin perhosen. Sitten kävi
puutarhuri makaamaan lehdelle, eikä se näyttänyt painuvan paljon
ollenkaan. Painoa lisättiin asteettain, kunnes kokeista kävi selville
että lehdelle voi latoa kolmen tavallisen kokoisen miehen painon,
ennenkun se rupesi vähitellen painumaan veteen. Tällainen lehti
vaatii vankan kannan; se kasvaakin virran pohjasta 6—7 metrin
korkeuteen ja jakautuu lehden alapinnalla monilukuisiksi jänteviksi
suoniksi, jotka jättiläissormien tavoin kannattavat varsinaista
lehtilevyä, Kuuman ilmanalan vesilinnut ja kahlaajat lepäävät
mielellään näillä luonnon niille tarjoamilla lautoilla.
 13. Muinaisia jättiläismatelijoita.

Ammoisina aikoina, jolloin nykyisiä kivihiili kerroksia muodostaneet

saniaiset ja kortteet ylenivät palmujen tapaisina jättiläispuina
maamme pinnalla outojen merien ja nevojen rannoilla, kuhisivat
niiden muodostamat aarniometsät ja suunnattomat suot täynnä
omituisen näköisiä matelijoita, jotka kooltaan olivat meidän nykyisiin
sisiliskoihimme samassa suhteessa kuin äskenmainitut puut meidän
saniais- ja kortekasveihimme.

Sarvilisko (Ceratosaurus) oli 12—15 metriä korkea, siis 2—3

kertaa isompi kuin nykyinen norsu. Sen ulkomuoto — sarveis-
kilpimäistä nahkaa lukuunottamatta — muistutti kengurua; etujalat,
olivat pienet, mutta takajalat valtaisen isot, ja niillä eläin hyppelikin
pystyssä asennossa, nojautuen levätessään mahtavaan pyrstöönsä.
Iso kita oli täynnä hirveitä krokotiilinhampaita; niistä päättäen se siis
oli lihansyöjä ja vaarallinen vihollinen muille sen ajan eläimille, joiden
kimppuun se iski hypäten niinkuin nykyajan jalopeura tai tiikeri.
Mikään älykäs eläin ei tämä peto kuitenkaan ollut, sillä sen nykyisin
löydetyssä pääkallossa oli aivoilla perin pienoinen tila.

Samaan luokkaan kuin edellinen kuului pyrstölisko (Stegosaurus),

jolla myöskin oli jättiläisruumis, mutta pieni pää. Sen mahtava
puolustusase oli rivi pitkin koko selkää kulkevia sarveisliuskoja, jotka
varmaankin pysyttelivät edellisen pedon kunnioitettavan välimatkan
päässä siitä. Valtavalla pyrstöllään se myöskin kykeni
puolustautumaan noitten alku-aikojen raatelijoita vastaan. —
Nykyistä sarvikuonoa muistutti ulkomuodoltaan kolmisarvilisko
(Triceratops) paljon enemmän kuin kylmäveristä matelijaa;
ainoastaan sen krokotiilinpyrstön näköinen häntä vie sen
jälkimmäiseen luokkaan. Sekin oli kahta vertaa isompi nykyajan
norsua.

Edellä mainitut eläimet olivat etupäässä maaeläimiä — saalistaan

ne kyllä osasivat tavoittaa vedessäkin. Vesieläimiä yksinomaan olivat
sitävastoin kalalisko (Ichtyosaurus) ja joutsenlisko (Plesiosaurus),
jotka olivat räpyläjaloilla varustetut. Kalaliskolla oli — kuten sen
nimikin osottaa — kalanmuotoinen ruumis, mutta sen avara kita oli
kuin krokotiilin ja siinä oli satamäärin hirvittäviä hampaita. Sen silmät
olivat isot kuin viilipytyt ja voivat nähtävästi loistaa pimeässäkin. —
Joutsenliskolla, jonka ruumis muistutti hyljettä, oli pitkä notkea kaula,
joka päättyi pienoiseen päähän. Yhdessä edellisen kanssa se oli
vesien hallitsija.

Peräti omituinen eläin oli lentolisko (Pterodactylus), joka myös oli

matelija, mutta varustettu yökönsiivillä ja edusti täten alkuaikojen
lintumaailmaa. Sen pääkin muistutti linnunnokkaa, mutta suu oli
täynnä teräviä hampaita. Sen siipien väli nousi 8 metriin, siis
runsaasti toista vertaa suuremmaksi kuin isoimman nykyajan linnun,
kondoorikotkan. Se oli yhtä hyvin kotonaan kaikissa alkuaineissa: se
lensi kuin lintu, ui ja sukelsi kuin kala ja mateli ja kiipeili puissa niin
kuin joku maaelävä. Sellaisena se oli pelottava vihollinen toisille sen
aikaisille eläimille.

Kuinka näistä rumista ja hirvittävistä pedoista on saatu mitään

tietää, koska niiden elämisaika on laskettu olevan tuhansia ja
kymmentuhansia vuosia takaperin? Eräissä vuoristoissa,
nimenomaan Ranskan ja Sweitsin Jura-vuorissa sekä Wyomingissa
Pohjois-Amerikassa on hyvin vanhoista maakerroksista kaivettu esiin
näiden muinaisten jättiläismatelijain luita, jotka suuruudellaan ovat
nykyajan ihmisiä hämmästyttäneet. Niistä ovat tiedemiehet panneet
kokoon kokonaisia luurankoja; ja päätellen samoista maakerroksista
löydetyistä eläin- ja kasvijätteistä ovat he voineet suunnitella
todenmukaisilta näyttäviä arveluja näiden eläinten ulkomuodosta ja
elintavoista. Sitä aikakautta geologiassa eli maapallon historiassa,
jolloin tällaiset matelijat olivat luomakunnan herroina, onkin
ensinmainitun löytöpaikan mukaan ruvettu kutsumaan Jura-
kaudeksi.

14. Erakkorapua haastattelemassa.

Meriäyriäinen oli aikalailla hermostunut, sillä se tiesi itsellään

olevan jotenkin ikävän tehtävän toimitettavana; se oli kuullut koko
joukon juttuja siitä herrasmiehestä, jota sen nyt oli käytävä
haastattelemaan, eikä mikään niistä ollut tehnyt siihen rohkaisevaa
vaikutusta. Mutta jokainen hra Hummerin — "Merenalaisen
päivälehden" päätoimittajan — antama käsky oli sitova, siitä ei
päässyt millään mutkilla pois kiemurtelemaan.

Meriäyriäinen oli nimittäin saanut toimekseen käydä

haastattelemassa muuatta hra Erakkorapua, jonka piti asuman
jossakin Vellamonneidon ravintolan läheisyydessä; mutta tultuaan
tuon sille muuten jotenkin tutun virkistyspaikan luo ei se nähnyt
ympärillään muuta kuin Merivuokkoja ja Putkimatoja niin pitkältä kuin
merenpohjaa erotti.

Meriäyriäinen oli juuri lähtemäisillään tiehensä ilmottaakseen

esimiehelleen tehtävänsä epäonnistumisesta, kun se yhtäkkiä
huomasi erään Merivuokoista hiljakseen matavan lähemmäksi; ja
tarkemmin tulokasta tähystellessään se huomasi tämän ratsastavan
ison simpukankuoren selässä, jonka aukosta pari hirvittäviä saksia
pisti esiin. Siinähän lähestyi haastateltava henkilö omassa korkeassa
persoonassaan!

"Hyvää huomenta!" sanoi Meriäyriäinen kohteliaasti. "Voitteko

lahjoittaa minulle pari minuuttia kallisarvoisesta ajastanne, minä…"

"Kukas te olette?" ärähti Erakkorapu töykeästi. "Mitä teillä on täällä

tekemistä? Kelpaatteko edes syötäväksi? Minä en vielä ole
murkinoinut."

Meriäyriäinen kiiruhti selittämään, että hän oli sangen huonosti

sulava aamiaispala ja että oli saapunut hra Hummerin käskystä
hankkimaan joitakin tietoja hra Erakkoravun elämästä, mitkä voisivat
huvittaa "Merenalaisen päivälehden" lukijoita. Hyväksi onneksi tämä
selitys näytti miellyttävän Erakkorapua, joka alavasti pyysi
haastattelijaa käymään lähemmäksi, jotta voitaisiin pakista hiukan
tuttavallisemmin.

"Ah, kiitän nöyrimmästi", vastasi Meriäyriäinen kiireesti, "mutta

minä kuulen aivan mainiosti tältäkin paikalta." Hänestä tuntui
turvallisemmalta olla jonkun matkan päässä isännän edestakaisin
heiluvista saksista. "Onko tuo teidän ensimmäinen ja ainoa
asuntonne?"

"Eikä suinkaan", sanoi Erakkorapu, "ollessani nuorempi en asunut

näin tilavasti. Tällaisten toisten rakentamain asumusten
hankaluutena on se seikka, etteivät ne kasva yhtä mukaa asukkaan
kanssa. Minä oikeastaan vihaan muuttamista, sillä siitä on niin paljon
haittoja."
 "Haittoja?" huudahti Meriäyriäinen, tehden kiireesti muistiinpanoja.
"Mitä haittoja muuttamisesta on?"

"Ei ainoastaan haittoja, vaan vaarojakin", vastasi Erakkorapu.

"Nähkääs — tahi oikeastaan te ette voi sitä nähdä — se osa
ruumiistani, joka on tämän huoneeni sisällä, on aivan paljas ja
turvaton; jos minun nyt pitää muuttaa, niin teen sen osan alttiiksi
vihamiesteni hyökkäyksille, ja aina on semmoisia heittiöitä pitämässä
varansa, siitä saatte olla varma."

"Olen aivan ihmeissäni", vakuutti Meriäyriäinen, vaikkei ollut

lainkaan ihmeissään.

"Niin on asianlaita. Mutta kun istun turvassa huoneessani, niin en

pelkää mitään. Sitäpaitsi on minulla ystäviäkin."

"Tietysti", sanoi haastattelija, "saanko kuulla keitä?"

"No, ensinnäkin tämä Merivuokko tässä katollani. Hauska toveri,

eikö totta. Se on ylimmäinen ystäväni, josta on minulle yhtä paljon
apua kuin hänelle minusta."

"Suokaa anteeksi", keskeytti Meriäyriäinen, "minä en oikein

huomaa millä tapaa?"

"Kas, minä hankin sille ruokaa ja se taas tavallaan suojelee minua.

Te itse esimerkiksi ette voinut heti keksiä minua, eikö totta, ja
samaten on kaikkien vihamiesteni laita — tämä ystäväni peittää
minut heidän näkösältään, ja siten se helpottaa minulle myöskin
saaliini hankkimisen, ymmärrättekös?"

"Ky—kyllä", sopersi Meriäyriäinen, väistyen sukkelaan vähän

kauvemmaksi, "käsitän sen täydellisesti."
 "Odottakaas, siinä ei vielä ole kaikki. Haluttaako teitä koskettaa
tuntosarvellanne vähän tämän ystäväni käsivarsia? Eikö — no, se
olikin viisainta. Nähkääs, ystäväni iho on täynnä poltinkarvoja, joiden
tunnustaminen kyllä kaduttaa vierasta, joka käy liian nenäkkääksi.
Täten me kaiken kaikkiaan olemme toisillemme molemminpuoliseksi
avuksi: se kun ei itse pääse kulkemaan, niin minä kuljetan sitä
ravinnon luo; se taas kätkee minut ja suojelee minua ylivoimaisilta
vihollisiltani. Sen vuoksi kun minä muutan majaa, otan sen kauniisti
saksillani irti ja istutan uuden tupani katolle."

"Mainiota!" huudahti Meriäyriäinen, kirjoittaen vireästi

muistikirjaansa. "Entä pitävätkö kaikki heimolaisenne täten
Merivuokkoja vuokralaisinaan?"

"Oh ei", vastasi Erakkorapu; "maku meillä on erilainen. Jotkut

meistä vetäytyvät aivan paljaina ja turvattomina merilevämetsään, ja
niiden loppu on tavallisesti huono. Tuolla taas muuan veitikka elää
ystävänä Putkimatojen parissa. Perin kehno ja alhainen maku, sen
minä sanon!"

"Oh hoh, vai sen te sanotte!" kuului jyreä ääni Putkimatojen

seasta. "Kukapa välittää rahtuakaan siitä, mitä teidänlaisenne
henkilö sanoo, sen haluaisin tietää. Käykääs tänne, junkkari, niin
siistin vähän saksianne."

Ensimmäinen Erakkorapu ei näyttänyt haluttomalta noudattamaan

kutsua, ja pian olivat molemmat tuimassa käsirysyssä keskenään.
Nähtyään ettei haastattelua enää käynyt jatkaminen ja että hänen
itsensä oli turvallisempi poistua, lähti Meriäyriäinen kiireesti
toimistoon kirjoittamaan saamiaan uutisia lehteen.
 15. Kaunis lintu.

Lieneeköhän sattumus vaiko syvällinen tarkotus siinä, että

kaunisäänisillä laululinnuilla on enimmäkseen vaatimaton,
yksivärinen höyhenpuku, kun taas monet laulunlahjasta osattomat
linnut upeilevat sateenkaaren värejä ja jalokivien loistoa
muistuttavissa puvuissa? Kuumien maiden aarniometsät hohtavat
kultapilkkuina kiiltävistä, äänettömistä kolibreista ja toinen toistaan
koreammista, järjettömästi lepertelevistä papukaijoista; pohjoisten
maiden metsiköt ja vainiot sen sijaan heläjävät harmaitten leivosten
ja peipposten suloäänisistä laulajaisista. Tuntuu siltä kuin puutoksen
yhdessä kohdassa korvaisi runsaus toisessa.

Kauneimpia ja merkillisimpiä kaikista linnuista on Australian

lyyralintu. Se on saanut nimensä siitä, että sen pyrstö on vallan
vanhain kreikkalaisten lyyrasoittimen muotoinen. Vaikkei tämä lintu,
yhtä vähän kuin useimmat muutkaan troopillisen ilmanalan linnut,
osaa laulaa, on se sensijaan mainio matkija. Se tekee mielellään
pesänsä uutisasukkaan majan läheisyyteen ja on pian oppinut
matkimaan kaikkia ympäristössään kuuluvia ääniä. Se osaa jäljitellä
kukon kiekumista, kanojen kaakatusta, koirien haukuntaa ja
ulvomista, sahan sihinää, kirveen iskuja, hevosparven kavioitten
töminätä ja häränajajain kehotushuutoja.

Linnut elävät tavallisesti parittain. Ääntäessään — sillä

"laulamiseksi" sitä ei voi sanoa — ne levittävät ihanan pyrstönsä
pystyyn ja räpistelevät siivillään. Tätä ne tekevät aamuin ja illoin ja
enemmän kesällä kuin talvella. Ruumis niillä on vähän kyyhkysen
ruumista isompi. Lyyralintu elää hyönteisistä ja madoista ja tekee
pesänsä jyrkkien kallioitten rotkoihin, joihin vihollisten on vaikea
päästä. Komea pyrstö kuuluu vain urospuolelle, naarakset ovat
ruskeita ja tavallisen näköisiä. Uroksen ruumis on myös ruskea,
mutta molemmissa mahtavissa pyrstöhöyhenissä on vuorotellen
vaaleita ja tummia juovia ja kupu on punertava. Vasta neljäntenä
ikävuotenaan urospuolinen lyyralintu on kehittynyt täydelliseen
komeuteensa.

16. Kiehuvia lähteitä.

Uuden Seelannin pohjois-saari on luonnon ihmemaita. Vaikka

siellä ei enää ole toimivia tulivuoria, on kiehuvien ja kuumaa vettä
korkealle suihkuttavien lähteiden luku niin suuri, että monissa
piirikunnissa on kullakin huonekunnalla oma lähteensä. Täten on
onnellisella maorikansalla aina kuumaa vettä tarjona. Lähteitä
käytetäänkin monellaisiin taloudellisiin tarkotuksiin. Sanotaan että
lampaanlapa kiehuu tuossa tuokiossa geysirin veteen pantuna. Vesi
sisältää kuitenkin niin paljon kivennäisaineksia, varsinkin rikkiä, ettei
liha taitane olla aivan suussa sulavaa. Luuvaloa ja muita tauteja
sairastavat henkilöt saavat lähteissä kylpemällä terveytensä takaisin.

Kuuluisimpia Uuden Seelannin lähteistä on Waimangu eli "Musta

vesi". Se alkoi toimia 1900 ja lakkasi jälleen toimimasta 1905. Sen
on luultu olevan seurauksena vuoden 1886 hirvittävästä
maanjäristyksestä, joka muutti saarten muodon aivan toiseksi.
Kiihkeimmän toimintansa aikana se heitti ilmaan yli 1 ½ kilometrin
korkuisen höyrypatsaan, (joten sen sisällä olevan vesipatsaankin
täytyi olla tavattoman korkea), joka näkyi lähes 3 peninkulman
päähän.
 Wairoan geysirin Whakarewarewassa voi keinotekoisesti saada
toimimaan, vaikka se itse olisikin lepotilassa. Tätä usein tehdään
matkailijoille mieliksi. Lähde on levossa niin kauvan kun veden paino
sen aukossa on suurempi, kuin että maanalaiset kaasut voisivat sen
voittaa. Mutta liuvottamalla lähteeseen saippuaa — kolme kankia
sanotaan riittävän — muuttuu vesi muutamassa minuutissa
vaahdoksi ja alkaa kuohua, sen vastustus on murrettu ja
saippuavaahtoinen vesi viskautuu 50 metrin korkeuteen.

17. Merkillisiä kaloja.

Meren äänettömien asukkaiden joukossa on monta

eriskummallista kalaa, joista sisäjärvien rannoilla asuvilla ihmisillä ei
ole aavistustakaan. Meren tiikerin, julman haikalan suvussa on
muuan laji, jonka turpa on muodostunut merkilliseksi
vasarannäköiseksi ulottimeksi ja joka siitä syystä on saanut nimen
vasara-hai. Silmät sillä sijaitsevat kummankin vasarapuoliskon
päässä. Luonteeltaan se on yhtä saaliinhimoinen kuin silopäinen
sukulaisensa sinihai, mutta sen törkeänruma ulkomuoto tekee sen
vielä pelottavamman näköiseksi.

Kuuman ilmanalan merien pinnalla uiskentelee eräänlaisia

hullunkuriselta näyttäviä kaloja, jotka voivat täyttää itsensä ilmalla ja
nousta sen avulla pinnalle päivää paistattamaan. Sellaisia on
pallokala, joka uiskentelee ylösalaisin kumollaan. — Toinen on
aurinkokala, jota paljon pyydetään sen täten velttona
auringonpaisteessa ajelehtiessa. Veneeseen nostettuna sen
sanotaan röhkivän kuin sika. Merimiehet pitävät kauniin ilman
merkkinä, kun tapaavat tämän kalan makaamassa kyljellään.
Aurinkokalat eivät ole mitään pienen pikkuruisia meren eläjiä, sillä ne
kasvavat lähes 3 metriä pitkiksi ja yli 3 metriä korkeiksi, joten ne ovat
kuin pieniä ilmapalloja ilman matkustajakotia.

Papukaijakala hohtaa yhtä korean-värisenä kuin ne linnut, joiden

mukaan niitä nimitetään, ja niiden suukin on papukaijan nokkaa
muistuttava. — Hyödyllistä virkaa toimittaa kuukala.
Uiskennellessaan valtameren pinnalla se tarjoaa suunnattomalla
rungollaan tervetulleen lepopaikan kalalokeille ja muille merilinnuille,
jotka yhtä kärkkäästi kuin resuiset katupojat, jotka mielellään ottavat
ilmaisen kyydin ajurivaunujen takana, istahtavat tämän merihirviön
selkään vaivatta eteenpäin purjehtiakseen. Se kasvaa 3—4 metrin
mittaiseksi ja on aivan pyöreä kuin pallo.

Lämpimien merien vesissä elää sievä pikkukala, jonka pää ja

eturuumis hyvin muistuttaa hevosen päätä ja kaulaa ja jota sen
johdosta sanotaan merihevoseksi. Mutta enempi yhtäläisyys loppuu
kuitenkin tähän. Tämä kala on ruskean-vihertävä väriltään eikä sitä
ole sen vuoksi helppo huomata niissä tummissa vesissä, joissa se
elää. Tavallisesti se seisoo pystyssä, kuono vähän alanojossa ja
pitkä, evätön pyrstö kääriytyneenä jonkun leväkasvin ympäri. —
Kaloja ei yleensä pidetä erittäin viisaina, mutta poikkeuksen tekee
ampujakala, joka perin merkillisellä ja älykkäällä tavalla pyydystää
ruokansa. Uida meloskellen Itä-Intian rannikkojen kahilikkoa
kasvavissa vesissä se alati tähystelee sellaisia hyönteisiä, joiden on
tapana istua vesikasvien lehdillä. Huomattuaan saaliinsa
"pyssynkantaman" päässä se ampuu suustaan vesisuihkun niin
voimakkaasti, että hyönteiset typertyneinä kellistyvät alas
vedenpinnalle ja siitä kalan avoimeen kitaan. Kaikenlaiset hyönteiset