The Unfinished Nation: A Concise

History of the American People Volume

1 8th – Ebook PDF Version
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/the-unfinished-nation-a-concise-history-of-the-americ
an-people-volume-1-8th-ebook-pdf-version/
THE
UNFINISHED
NATION
A Concise History of the
American People
Volume 1: To 1877
Eighth Edition

Alan Brinkley
Columbia University

with Contributions from

John Giggie
University of Alabama

Andrew Huebner
University of Alabama
THE UNFINISHED NATION: A CONCISE HISTORY OF THE AMERICAN PEOPLE, VOLUME 1,
EIGHTH EDITION
Published by McGraw-Hill Education, 2 Penn Plaza, New York, NY 10121. Copyright © 2016 by McGraw-Hill
Education. All rights reserved. Printed in the United States of America. Previous editions © 2014, 2010, and 2008.
No part of this publication may be reproduced or distributed in any form or by any means, or stored in a database
or retrieval system, without the prior written consent of McGraw-Hill Education, including, but not limited to, in
any network or other electronic storage or transmission, or broadcast for distance learning.
Some ancillaries, including electronic and print components, may not be available to customers outside the
United States.
This book is printed on acid-free paper.
1 2 3 4 5 6 7 8 9 0 DOC/DOC 1 0 9 8 7 6 5
ISBN 978-1-259-28712-1
MHID 1-259-28712-2
Senior Vice President, Products & Markets: Kurt L. Digital Product Developer: David Chodoff
Strand Director, Content Design & Delivery: Terri Schiesl
Vice President, General Manager, Products & Markets: Program Manager: Marianne Musni
Michael Ryan Content Project Managers: Susan Trentacosti,
Vice President, Content Design & Delivery: Marianne Musni, Karen Jozefowicz
Kimberly Meriwether David Buyer: Susan K. Culbertson
Managing Director: Gina Boedeker Design: David Hash
Brand Manager: Jason Seitz Content Licensing Specialists: Carrie Burger, Ann
Director, Product Development: Meghan Campbell Marie Jannette
Lead Product Developer: Rhona Robbin Cover Image: © Library Company of Philadelphia,
Product Developer: Cynthia Ward PA, USA/Bridgeman Images; © g01xm/Getty
Executive Marketing Manager: April Cole Images (RF)
Marketing Manager: Alexandra Schultz Compositor: Aptara®, Inc.
Executive Market Development Manager: Stacy Ruel Printer: R. R. Donnelley
All credits appearing on page or at the end of the book are considered to be an extension of the copyright page.
Credits: Frontmatter: Page xiii (T): © Biblioteca Nacional, Madrid, Spain/Bridgeman Images; (B): © MPI/Getty
Images; p. xv (T): The Library of Congress; (B): © MPI/Hulton Archive/Getty Images; xvi: Courtesy National
Gallery of Art, Washington, D.C.; p. xvii: © Walters Art Museum, Baltimore, USA/Bridgeman Images; p. xviii:
© Saint Louis Art Museum, Missouri, USA/Gift of Bank of America/Bridgeman Images; p. xix: The Library
of Congress; p. xx: © Bettmann/Corbis; p. xxi: © Granger, NYC -All Rights Reserved.; p. xxii: The Library of
­Congress. Design elements: Scales: © Comstock/Jupiter Images; Phonograph: © Burke/Triolo/Brand X Pictures/
Jupiter Images; Race car: © George Doyle/Stockbyte/Getty Images (RF); Wooden top: © Image Club; Stack
of books: © D. Hurst/Alamy; American flag: © Steve Cole/Getty Images (RF); Double hemisphere map:
© Stockbyte/Getty Images (RF)
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Brinkley, Alan.
   The unfinished nation: a concise history of the American people / Alan
Brinkley, Columbia University; with contributions from John Giggie, University of Alabama; Andrew Huebner,
University of ­Alabama. — Eighth edition.
    pages cm
   ISBN 978-0-07-351333-1 (alkaline paper) — ISBN 0-07-351333-4
(alkaline paper)
1. United States—History. I. Giggie, John Michael, 1965- II. Huebner,
Andrew. III. Title.
  E178.1.B827 2016
  973—dc23
2015025264
The Internet addresses listed in the text were accurate at the time of publication. The inclusion of a website
does not indicate an endorsement by the authors or McGraw-Hill Education, and McGraw-Hill Education
does not guarantee the accuracy of the information presented at these sites.
mheducation.com/highered
ABOUT THE AUTHORS

Alan Brinkley is the Allan Nevins Professor of History at Columbia University. He

served as university provost at Columbia from 2003 to 2009. He is the author of Voices of
Protest: Huey Long, Father Coughlin, and the Great Depression, which won the 1983
National Book Award; American History: Connecting with the Past; The End of Reform:
New Deal Liberalism in Recession and War; Liberalism and Its Discontents; Franklin D.
Roosevelt; and The Publisher: Henry Luce and His American Century. He is board chair of
the National Humanities Center, board chair of the Century Foundation, and a trustee of
Oxford University Press. He is also a member of the Academy of Arts and Sciences. In
1998–1999, he was the Harmsworth Professor of History at Oxford University, and in
2011–2012, the Pitt Professor at the University of Cambridge. He won the Joseph R.
Levenson Memorial Teaching Award at Harvard and the Great Teacher Award at Columbia.
He was educated at Princeton and Harvard.

John Giggie is associate professor of history and African American studies at the
University of Alabama. He is the author of After Redemption: Jim Crow and the
Transformation of African American Religion in the Delta, 1875–1917, editor of America
Firsthand, and editor of Faith in the Market: Religion and the Rise of Commercial Culture.
He is currently preparing a book on African American religion during the Civil War. He has
been honored for his teaching, most recently with a Distinguished Fellow in Teaching award
from the University of Alabama. He received his PhD from Princeton University.

Andrew Huebner is associate professor of history at the University of Alabama. He is

the author of The Warrior Image: Soldiers in American Culture from the Second World War
to the Vietnam Era and has written and spoken widely on the subject of war and society in
the twentieth-century United States. He is currently working on a study of American fami-
lies and public culture during the First World War. He received his PhD from Brown
University.

• ix
This page intentionally left blank
 SOCIETY AND CULTURE IN PROVINCIAL AMERICA • xi

BRIEF CONTENTS

PREFACE XXIII

1 THE COLLISION OF CULTURES 1

2 TRANSPLANTATIONS AND BORDERLANDS 24

3 SOCIETY AND CULTURE IN PROVINCIAL AMERICA 54

4 THE EMPIRE IN TRANSITION 83

5 THE AMERICAN REVOLUTION 106

6 THE CONSTITUTION AND THE NEW REPUBLIC 133

7 THE JEFFERSONIAN ERA 154

8 VARIETIES OF AMERICAN NATIONALISM 184

9 JACKSONIAN AMERICA 201

10 AMERICA’S ECONOMIC REVOLUTION 225

11 COTTON, SLAVERY, AND THE OLD SOUTH 251

12 ANTEBELLUM CULTURE AND REFORM 272

13 THE IMPENDING CRISIS 296

14 THE CIVIL WAR 321

15 RECONSTRUCTION AND THE NEW SOUTH 351

APPENDIX 381
GLOSSARY 409
INDEX 413

• xi
This page intentionally left blank
 CONTENTS
PREFACE XXIII

1 THE COLLISION OF CULTURES 1

AMERICA BEFORE COLUMBUS 2
The Peoples of the Precontact Americas 2
The Growth of Civilizations: The South 4
The Civilizations of the North 4

EUROPE LOOKS WESTWARD 6

Commerce and Sea Travel 6
Christopher Columbus 7
The Spanish Empire 9
Northern Outposts 12
Biological and Cultural Exchanges 12
Africa and America 13

THE ARRIVAL OF THE ENGLISH 18

Incentives for Colonization 18
The French and the Dutch in America 20
The First English Settlements 20
Consider the Source: Bartolomé de Las Casas, “Of the Island of Hispaniola”
(1542) 10
Debating the Past: Why Do Historians So Often Differ? 14
America in the World: The Atlantic Context of Early American History 16
CONCLUSION 22
KEY TERMS/PEOPLE/PLACES/EVENTS 22
RECALL AND REFLECT 23

2 TRANSPLANTATIONS AND BORDERLANDS 24

THE EARLY CHESAPEAKE 25
Colonists and Natives 25
Reorganization and Expansion 27
Maryland and the Calverts 29
Bacon’s Rebellion 30

THE GROWTH OF NEW ENGLAND 31

Plymouth Plantation 31
The Massachusetts Bay Experiment 32
The Expansion of New England 34
Settlers and Natives 37
King Philip’s War and the Technology of Battle 38

THE RESTORATION COLONIES 39

The English Civil War 39
The Carolinas 40
New Netherland, New York, and New Jersey 41
The Quaker Colonies 41

BORDERLANDS AND MIDDLE GROUNDS 42

The Caribbean Islands 43
Masters and Slaves in the Caribbean 43
• xiii
xiv • CONTENTS

The Southwest Borderlands 44

The Southeast Borderlands 45
The Founding of Georgia 46
Middle Grounds 47

THE DEVELOPMENT OF EMPIRE 50

The Dominion of New England 50
The “Glorious Revolution” 51
Consider the Source: Cotton Mather on the Recent History of
New England (1692) 36
Debating the Past: Native Americans and the Middle Ground 48
CONCLUSION 52
KEY TERMS/PEOPLE/PLACES/EVENTS 52
RECALL AND REFLECT 53

3 SOCIETY AND CULTURE IN PROVINCIAL

AMERICA 54
THE COLONIAL POPULATION 55
Indentured Servitude 55
Birth and Death 58
Medicine in the Colonies 58
Women and Families in the Colonies 59
The Beginnings of Slavery in English America 60
Changing Sources of European Immigration 65

THE COLONIAL ECONOMIES 65

The Southern Economy 65
Northern Economic and Technological Life 66
The Extent and Limits of Technology 67
The Rise of Colonial Commerce 68
The Rise of Consumerism 69

PATTERNS OF SOCIETY 70
Masters and Slaves on the Plantation 70
The Puritan Community 72
Cities 73
Inequality 75

AWAKENINGS AND ENLIGHTENMENTS 76

The Pattern of Religions 76
The Great Awakening 77
The Enlightenment 77
Literacy and Technology 78
Education 79
The Spread of Science 80
Concepts of Law and Politics 80
Consider the Source: Gottlieb Mittelberger, the Passage of
Indentured Servants (1750) 56
Debating the Past: The Origins of Slavery 62
Debating the Past: The Witchcraft Trials 74
CONCLUSION 81
KEY TERMS/PEOPLE/PLACES/EVENTS 82
RECALL AND REFLECT 82
 CONTENTS • xv

4 THE EMPIRE IN TRANSITION 83

LOOSENING TIES 83
A Decentralized Empire 84
The Colonies Divided 84

THE STRUGGLE FOR THE CONTINENT 85

New France and the Iroquois Nation 85
Anglo-French Conflicts 86
The Great War for the Empire 86

THE NEW IMPERIALISM 90

Burdens of Empire 90
The British and the Tribes 92
Battles over Trade and Taxes 92

STIRRINGS OF REVOLT 93
The Stamp Act Crisis 93
Internal Rebellions 96
The Townshend Program 96
The Boston Massacre 97
The Philosophy of Revolt 98
Sites of Resistance 101
The Tea Excitement 101

COOPERATION AND WAR 102

New Sources of Authority 102
Lexington and Concord 103
America in the World: The First Global War 88
Consider the Source: Benjamin Franklin, Testimony against the Stamp Act (1766) 94
Patterns of Popular Culture: Taverns in Revolutionary Massachusetts 100
CONCLUSION 104
KEY TERMS/PEOPLE/PLACES/EVENTS 105
RECALL AND REFLECT 105

5 THE AMERICAN REVOLUTION 106

THE STATES UNITED 107
Defining American War Aims 107
The Declaration of Independence 110
Mobilizing for War 110

THE WAR FOR INDEPENDENCE 111

The First Phase: New England 111
The Second Phase: The Mid-Atlantic Region 112
Securing Aid from Abroad 114
The Final Phase: The South 115
Winning the Peace 119

WAR AND SOCIETY 119

Loyalists and Minorities 119
The War and Slavery 120
Native Americans and the Revolution 121
Women’s Rights and Roles 121
The War Economy 124

THE CREATION OF STATE GOVERNMENTS 124

The Assumptions of Republicanism 124
xvi • CONTENTS

The First State Constitutions 124

Revising State Governments 125
Toleration and Slavery 126

THE SEARCH FOR A NATIONAL GOVERNMENT 126

The Confederation 126
Diplomatic Failures 127
The Confederation and the Northwest 127
Indians and the Western Lands 129
Debts, Taxes, and Daniel Shays 129
Debating the Past: The American Revolution 108
America in the World: The Age of Revolutions 116
Consider the Source: The Correspondence of Abigail Adams on Women’s
Rights (1776) 122
CONCLUSION 131
KEY TERMS/PEOPLE/PLACES/EVENTS 131
RECALL AND REFLECT 132

6 THE CONSTITUTION AND THE NEW REPUBLIC 133

FRAMING A NEW GOVERNMENT 134
Advocates of Reform 134
A Divided Convention 135
Compromise 136
The Constitution of 1787 136

ADOPTION AND ADAPTATION 140

Federalists and Antifederalists 140
Completing the Structure 141

FEDERALISTS AND REPUBLICANS 142

Hamilton and the Federalists 142
Enacting the Federalist Program 143
The Republican Opposition 144

ESTABLISHING NATIONAL SOVEREIGNTY 145

Securing the West 145
Maintaining Neutrality 148

THE DOWNFALL OF THE FEDERALISTS 149

The Election of 1796 149
The Quasi War with France 149
Repression and Protest 150
The “Revolution” of 1800 151
Debating the Past: The Meaning of the Constitution 138
Consider the Source: Washington’s Farewell Address, American Daily Advertiser,
September 19, 1796 146
CONCLUSION 152
KEY TERMS/PEOPLE/PLACES/EVENTS 152
RECALL AND REFLECT 153

7 THE JEFFERSONIAN ERA 154

THE RISE OF CULTURAL NATIONALISM 155
Educational and Literary Nationalism 155
 CONTENTS • xvii

Medicine and Science 156

Cultural Aspirations of the New Nation 157
Religion and Revivalism 157

STIRRINGS OF INDUSTRIALISM 159

Technology in America 161
Transportation Innovations 162
Country and City 163

JEFFERSON THE PRESIDENT 165

The Federal City and the “People’s President” 165
Dollars and Ships 167
Conflict with the Courts 167

DOUBLING THE NATIONAL DOMAIN 168

Jefferson and Napoleon 168
The Louisiana Purchase 170
Exploring the West 170
The Burr Conspiracy 171

EXPANSION AND WAR 174

Conflict on the Seas 175
Impressment 175
“Peaceable Coercion” 176
The “Indian Problem” and the British 177
Tecumseh and the Prophet 178
Florida and War Fever 179

THE WAR OF 1812 179

Battles with the Tribes 179
Battles with the British 181
The Revolt of New England 181
The Peace Settlement 182
America In The World: The Global Industrial Revolution 160
Patterns of Popular Culture: Horse Racing 164
Consider the Source: Thomas Jefferson to Meriwether Lewis, June 20, 1803 172
CONCLUSION 182
KEY TERMS/PEOPLE/PLACES/EVENTS 183
RECALL AND REFLECT 183

8 VARIETIES OF AMERICAN NATIONALISM 184

STABILIZING ECONOMIC GROWTH 185
The Government and Economic Growth 185
Transportation 186

EXPANDING WESTWARD 187

The Great Migration 187
White Settlers in the Old Northwest 187
The Plantation System in the Old Southwest 188
Trade and Trapping in the Far West 188
Eastern Images of the West 189

THE “ERA OF GOOD FEELINGS” 189

The End of the First Party System 190
John Quincy Adams and Florida 191
The Panic of 1819 191
xviii • CONTENTS

SECTIONALISM AND NATIONALISM 192

The Missouri Compromise 192
Marshall and the Court 193
The Court and the Tribes 196
The Latin American Revolution and the Monroe Doctrine 196

THE REVIVAL OF OPPOSITION 198

The “Corrupt Bargain” 198
The Second President Adams 199
Jackson Triumphant 199
Consider the Source: Thomas Jefferson Reacts to the Missouri
Compromise, 1820 194
CONCLUSION 200
KEY TERMS/PEOPLE/PLACES/EVENTS 200
RECALL AND REFLECT 200

9 JACKSONIAN AMERICA 201

THE RISE OF MASS POLITICS 202
The Expanding Democracy 202
Tocqueville and Democracy in America 204
The Legitimization of Party 204
President of the Common People 205

“OUR FEDERAL UNION” 209

Calhoun and Nullification 209
The Rise of Van Buren 209
The Webster-Hayne Debate 210
The Nullification Crisis 210

THE REMOVAL OF THE INDIANS 211

White Attitudes toward the Tribes 211
The “Five Civilized Tribes” 211
Trail of Tears 212
The Meaning of Removal 214

JACKSON AND THE BANK WAR 214

Biddle’s Institution 214
The “Monster” Destroyed 215
The Taney Court 215

THE CHANGING FACE OF AMERICAN POLITICS 216

Democrats and Whigs 216

POLITICS AFTER JACKSON 218

Van Buren and the Panic of 1837 218
The Log Cabin Campaign 219
The Frustration of the Whigs 222
Whig Diplomacy 223
Consider the Source: Alexis de Tocqueville, Concerning the People’s Choices and
the Instinctive Preferences of American Democracy 206
Debating the Past: Jacksonian Democracy 208
Patterns of Popular Culture: The Penny Press 220
CONCLUSION 224
KEY TERMS/PEOPLE/PLACES/EVENTS 224
RECALL AND REFLECT 224
Another random document with
no related content on Scribd:
sinä sanot, kysymykset toisesta päästä ovat tietysti ensimmäisiä ja
kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, ja niin on olevakin, — lausui Aljoša
katsellen veljeään ja hymyillen edelleen hiljaista ja tutkivaa hymyään.

— Niin, Aljoša, venäläisenä miehenä oleminen on toisinaan

kaikkea muuta kuin viisasta, mutta tuhmempaa kuin se, mitä
venäläiset pojat nyt tekevät, ei kuitenkaan voi kuvitellakaan. Yhtä
venäläistä poikaa, Aljoškaa, minä sentään hirveästi rakastan.

— Kuinka mainiosti sinä sen esititkään, — alkoi Aljoša äkkiä

nauraa.

— No, sanohan, mistä aloitetaan, käske itse, — Jumalastako?

Onko
Jumalaa olemassa, mitä?

— Aloita siitä, mistä tahdot, vaikkapa »toisesta päästä». Sinähän

julistit eilen isän luona, että Jumalaa ei ole, — sanoi Aljoša katsoen
tutkivasti veljeensä.

— Eilen päivällisellä ukon luona minä tahallani ärsyttelin sinua

tällä ja näin, miten silmäsi alkoivat palaa. Mutta nyt olen varsin
halukas puhelemaan kanssasi ja sanon sen hyvin vakavasti. Minä
tahdon päästä läheisiin väleihin kanssasi, Aljoša, sentähden että
minulla ei ole ystäviä, minä tahdon koettaa. No, ajattelehan, kenties
minäkin tunnustan Jumalan, — sanoi Ivan nauraen. — Onko se
sinusta yllättävää?

— Kyllä, tietysti, jos sinä et nytkin laske leikkiä.

— Laske leikkiä? Eilen luostarinvanhimman luona sanottiin minun

tekevän pilaa. Näetkö, ystäväiseni, oli eräs vanha syntinen
kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja hän sanoi, että jos ei olisi
olemassa Jumalaa, niin hänet pitäisi keksiä, s'il n'existait pas Dieu, il
faudrait l'inventer. Ja ihminen on todellakin keksinyt Jumalan.
Jumala todellakin on olemassa, mutta se on ihmeellistä, että
tämmöinen ajatus — ajatus Jumalan välttämättömyydestä — on
saattanut nousta niin villin ja ilkeän elukan päähän kuin ihminen on,
niin pyhä, niin liikuttava, niin viisas on tuo ajatus ja niin suureksi
kunniaksi se on ihmiselle. Mitä taas minuun tulee, niin minä olen jo
kauan sitten päättänyt olla ajattelematta sitä: ihminenkö on luonut
Jumalan vai Jumalako ihmisen? Tietysti en ryhdy tässä yhteydessä
myöskään tarkastamaan venäläisten poikien kaikkia nykyaikaisia
aksiomeja, jotka kaikki on johdettu eurooppalaisista hypoteeseistä;
mikä nimittäin siellä on hypoteesi, se on venäläiselle pojalle heti
selviö, eikä vain pojille, vaan ehkäpä heidän professoreilleenkin, sillä
myöskin venäläiset professorit meillä nykyisin ovat sangen usein
noita samoja venäläisiä poikia. Senvuoksi minä sivuutan heidän
kaikkia hypoteesinsa. Mikä tehtävä meillä sinun kanssasi nyt on?
Tehtävänä on saada mahdollisimman pian selitetyksi sinulle
olemukseni laatu, toisin sanoin mikä olen miehiäni, mihin uskon ja
mitä toivon, niinhän? Siksipä ilmoitankin, että tunnustan Jumalan
suoraan ja yksinkertaisesti. On kuitenkin huomattava seuraava
seikka: jos Jumala on olemassa ja jos hän todellakin on luonut
maailman, niin hän, kuten hyvin tiedämme, on luonut sen Euklideen
geometrian mukaan, mutta ihmisjärki tajuaa vain kolme
ulottuvaisuutta avaruudessa. Mutta onpa ollut ja on vielä
nykyaikanakin mittaustieteilijöitä ja filosofeja, vieläpä kaikkein
huomattavimpia niistä, jotka epäilevät, onko maailma, tai laajemmin
ottaen olevaisuus kokonaisuudessaan, luotu vain Euklideen
geometrian mukaan, rohkenevatpa haaveilla niinkin pitkälle, että
kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka Euklideen mukaan eivät
mitenkään voi yhtyä maan päällä, kenties yhtyvät jossakin kohdassa
äärettömyyttä. Minä olen, ystäväiseni, tullut siihen päätökseen, että
jos minä kerran en kykene ymmärtämään tätäkään, niin mitäpä minä
ymmärrän Jumalasta. Tunnustan nöyrästi, että minulla ei ole
ensinkään kykyä ratkaista tämmöisiä kysymyksiä, minulla on
euklidesmainen, maallinen järki, ja senvuoksi ei meikäläinen pysty
ratkaisemaan sitä, mikä ei ole tästä maailmasta. Neuvon sinuakin,
ystäväiseni Aljoša, olemaan koskaan ajattelematta tätä ja varsinkin
Jumalasta: onko Hän olemassa vai eikö? Nämä kysymykset ovat
kaikki epäolennaisia järjelle, joka on luotu tajuamaan vain kolme
ulottuvaisuutta. Siis tunnustan Jumalan, teenpä sen mielellänikin, ja
lisäksi vielä tunnustan myös Hänen kaikkiviisautensa ja Hänen
tarkoitusperänsä, — meille täysin tuntemattomat, uskon maailman
järjestykseen ja elämän tarkoitukseen, uskon ikuiseen harmoniaan,
johon me kaikki sulamme, uskon sanaan, jota kohti maailma pyrkii ja
joka itse »oli Jumalan tykönä», ynnä muuhun ynnä muuhun ja niin
edespäin aina loppumattomiin. Paljon on tässä asiassa sanoja
sepitetty. Luullakseni olen jo hyvällä tiellä — vai mitä? No,
ajattelehan, että lopputuloksena minä tätä Jumalan luomaa
maailmaa — en tunnusta, ja vaikka tiedänkin sen olevan olemassa,
en myönnä ensinkään sen olemassaoloa. Minä en ole tunnustamatta
Jumalaa, ymmärrä se, vaan hänen luomaansa maailmaa, tätä
Luojan maailmaa minä en tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan.
Sanon tämän: minä olen niin vakuutettu kuin pieni lapsi siitä, että
kärsimykset lakkaavat ja katoavat, että inhimillisten vastakohtien
koko alentava naurettavuus häviää kuin tyhjä kangastus, kuin
vähävoimaisen, atomisen, Euklideen rajoissa liikkuvan inhimillisen
järjen inhoittava keksintö, ja vihdoin, että maailman loppuessa,
iäisen harmonian hetkellä, tapahtuu ja ilmestyy jotakin niin
kallisarvoista, että se riittää kaikille sydämille, riittää poistamaan
kaiken inhon, sovittamaan kaiken inhimillisen konnuuden, kaiken
ihmisten vuodattaman ihmisveren, riittää siihen, että on mahdollista
ei vain antaa anteeksi, vaan myös myöntää oikeutetuksi kaikki, mitä
ihmisille on tapahtunut, — tulkoon, tulkoon kaikki tämä ja
ilmestyköön, mutta minä en sitä tunnusta enkä tahdo tunnustaa!
Yhtykööt vain yhdensuuntaiset viivatkin ja olkoon, että minä näen
sen itse: näen ja sanon, että ne ovat yhtyneet, mutta en tunnusta
sittenkään. Siinä on minun olemukseni, Aljoša, siinä on minun
teesini. Tämän olen puhunut sinulle vakavasti. Aloitin tahallani tämän
meidän keskustelumme mahdollisimman typerästi, mutta johdin sen
tunnustukseeni, sillä vain sitä sinä tarvitset. Ei sinun ollut väliä
Jumalasta, vaan sinun piti ainoastaan saada tietää, mikä pitää
elossa veljeäsi, jota sinä rakastat. Olen sen nyt sanonut.

Ivan lopetti pitkän esityksensä äkkiä omituisen ja yllättävän

tuntehikkaasti.

— Miksi sinä aloitit »mahdollisimman typerästi»? — kysyi Aljoša

katsoen häntä miettivästi.

— No, ensiksikin vaikkapa venäläisyyden vuoksi: venäläisten

keskustelut näistä asioista suoritetaan aina niin typerästi, että
typerämpää ei voi ajatella. Ja toiseksi taas, mitä typerämpää, sitä
asiallisempaa. Kuta typerämpää, sitä selvempääkin. Typeryys on
suoraa eikä viekasta, mutta viisaus mutkistelee ja lymyilee, järki on
konna, mutta tyhmyys on suora ja rehellinen. Minä olen johtanut
asiani epätoivon rajoille asti, ja kuta typerämpi on asettelu, sitä
edullisempi se on minulle.

— Selitätkö sinä minulle, minkä tähden sinä »et tunnusta

maailmaa»? — lausui Aljoša.
 — Selitän tietysti, ei se ole salaisuus, siihenhän puheeni on
tähdännytkin. Veli veikkoseni, en minä tahdo turmella sinua enkä
suistaa sinua vankalta pohjaltasi, mutta tahtoisin kenties tehdä itseni
terveeksi sinun kauttasi, — sanoi Ivan hymyillen äkkiä aivan niinkuin
pieni hiljainen poika. Aljoša ei ollut vielä koskaan nähnyt hänen
hymyilevän tuolla tavoin.

4.

Kapina

— Minun täytyy tehdä sinulle eräs tunnustus, — alkoi Ivan. —

Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, kuinka saattaa rakastaa
lähimmäisiään. Juuri lähimmäisiä on minun käsittääkseni
mahdotonta rakastaa, vain kaukaisia voi rakastaa. Olen sattunut
lukemaan »Johannes Armeliaasta» (eräästä pyhästä miehestä), että
kun hänen luokseen tuli nälkäinen ja paleltunut ihminen pyytäen
häntä lämmittämään häntä, niin hän syleili häntä ja alkoi hengittää
hänen jonkin kauhean taudin johdosta mätänemistilassa olevaan ja
pahalta haisevaan suuhunsa. Olen varma siitä, että hän teki sen
mullertavan puuskan vallassa, valheen puuskan, velvollisuuden
vaatimasta rakkaudesta ja saamansa kirkonrangaistuksen tähden.
Jos mieli rakastaa ihmistä, niin tämän on oltava piilossa, heti kun
hän näyttää kasvonsa, niin rakkaus on mennyttä.

— Tästä on luostarinvanhin Zosima usein puhunut, — huomautti

Aljoša. — Hänkin sanoi, että ihmisen kasvot usein estävät monia
vielä rakastamaan tottumattomia ihmisiä rakastamasta. Mutta onhan
paljon rakkauttakin ihmiskunnassa, vieläpä melkein Kristuksen
rakkauden kaltaista rakkautta, minä tiedän sen itse, Ivan…

— No, minä puolestani en sitä vielä tunne enkä voi ymmärtää, ja

lukematon ihmispaljous minun mukanani. Kysymys on siitä, johtuuko
tämä ihmisten huonoista ominaisuuksista vaiko siitä, että heidän
luontonsa on kerta kaikkiaan sellainen. Minun käsitykseni mukaan
sellainen rakkaus ihmisiin kuin Kristuksen on tavallaan mahdoton
ihme maan päällä. Tosin Hän oli Jumala. Mutta mehän emme ole
jumalia. Sanokaamme, että esimerkiksi minä voin syvästi kärsiä,
mutta toinenhan ei voi koskaan tietää, missä määrin minä kärsin,
sillä hän on toinen eikä minä, ja sitäpaitsi ihminen harvoin on valmis
tunnustamaan toisen marttyyriksi (ikäänkuin se olisi jokin arvo). Miksi
ei ole valmis tunnustamaan, mitä arvelet? Siksi, esimerkiksi, että
minä haisen pahalta, että minulla on typerät kasvot, tai siksi, että
kerran olen jossakin astunut hänen jalalleen. On sitäpaitsi erotettava
kärsimys ja kärsimys toisistaan: alentavaa kärsimystä, esimerkiksi
minulle alentavaa nälkää, voi ilkeä hyväntekijä vielä myöntää minun
kokevan, mutta heti kun kärsimys on hieman korkeampaa laatua,
esimerkiksi kärsimystä aatteen tähden, niin ei, semmoisen hän
myöntää mahdolliseksi vain harvoissa tapauksissa, sentähden että
hän esimerkiksi katsoo minua ja huomaa yhtäkkiä, että minulla on
aivan toisenlaiset kasvot, kuin hänen kuvittelunsa mukaan pitäisi olla
ihmisellä, joka kärsii semmoisen ja semmoisen aatteen puolesta.
Niinpä hän heti lakkaa olemasta hyväntekijäni eikä hän menettele
näin ensinkään ilkeydestä. Kerjäläisten, varsinkaan jalosukuisten
kerjäläisten, ei pitäisi koskaan näyttäytyä, vaan pyytää almua
sanomalehtien kautta. Erillään ollen voi vielä rakastaa lähimmäistä ja
toisinaan kaukanakin ollen, mutta lähellä ei juuri milloinkaan. Jos
kaikki olisi niinkuin näyttämöllä, baletissa, jossa kerjäläiset tulevat
esille silkkiryysyissä ja repaleiset pitsit puvuissa ja pyytävät almua
sirosti tanssien, no, silloin niitä voisi vielä ihailla. Ihailla, mutta ei
kuitenkaan rakastaa. Mutta riittää jo tästä asiasta. Minun piti vain
saada sinut asettumaan minun kannalleni. Aioin puhua ihmiskunnan
kärsimyksistä yleensä, mutta parasta on rajoittua puhumaan nyt vain
lasten kärsimyksistä. Se vähentää todistelujeni kantavuuden noin
kymmenenteen osaan, mutta parasta on nyt puhua vain lapsista.
Sitä edullisempaa se tietenkin on minulle. Mutta ensiksikin lapsia voi
rakastaa läheltäkin, vieläpä likaisia ja rumakasvoisia (minusta
kuitenkin tuntuu, että lasten kasvot eivät koskaan ole rumat).
Toiseksi minä en senkään vuoksi puhu aikuisista, että paitsi sitä, että
he ovat vastenmielisiä eivätkä ansaitse rakkautta, heillä on
hyvityksensä: he ovat syöneet omenan ja tulleet tuntemaan hyvän ja
pahan ja tulleet sellaisiksi »kuin Jumala». He syövät sitä edelleenkin.
Mutta lapsukaiset eivät ole syöneet mitään ja toistaiseksi he eivät
vielä ole mihinkään syylliset. Rakastatko sinä lapsia, Aljoša? Minä
tiedän, että rakastat, ja sinä käsität, miksi nyt tahdon puhua
ainoastaan heistä. Jos hekin maan päällä kärsivät kauheasti, niin se
tietysti on heidän isiensä takia, heitä on rangaistu isien takia, jotka
ovat syöneet omenan, mutta tämä ajatushan kuuluu toiseen
maailmaan, ihmissydämelle täällä maan päällä se on käsittämätön.
Ei viaton saa kärsiä toisen takia, vieläpä niin kovin viaton! Ihmettele
vain minua, Aljoša, minä pidän myös hirveästi lapsista. Ja huomaa,
kovasydämiset ihmiset, intohimoiset, lihalliset, Karamazovien
kaltaiset, rakastavat toisinaan suuresti lapsia. Lapset, niin kauan
kuin he ovat lapsia, esimerkiksi seitsemän vuoden ikään asti, ovat
hirveän kaukana ihmisistä: aivan kuin toisia olentoja, joilla on
toisenlainen luonto. Minä tunsin erään vankilassa istuvan rosvon:
hänelle oli sattunut, että hän toimintansa aikana tappaessaan
kokonaisia perheitä taloissa, joihin oli hiipinyt yöllä ryöstämään, oli
samalla kertaa surmannut muutamia lapsiakin. Mutta vankilassa
istuessaan hän rakasti heitä niin suuresti, että se oli suorastaan
omituista. Hän ei muuta tehnytkään kuin katseli vankilan ikkunasta
vankilan pihalla leikkiviä lapsia. Erään pienen pojan hän opetti
tulemaan ikkunansa alle, ja heistä tuli sangen hyvät ystävät… Et
tiedä, miksi minä tätä kaikkea puhun, Aljoša? Päätäni kivistää ja
mieleni on surullinen.

— Sinä olet puhuessasi omituisen näköinen, — huomautti Aljoša

levottomana, — aivan kuin olisit jonkinmoisessa mielettömyyden
tilassa.

— Muuten, minulle kertoi äskettäin eräs bulgarialainen

Moskovassa, — jatkoi Ivan Fjodorovitš, aivan kuin ei olisi kuullut
veljensä puhetta, — miten turkkilaiset ja tšerkessiläiset heillä siellä
Bulgariassa kaikkialla tekevät konnantöitä peläten yleistä
slaavilaisten kapinaa — polttavat, teurastavat, tekevät väkivaltaa
naisille ja lapsille, iskevät nauloilla vankien korvat kiinni aitaan ja
antavat heidän olla näin seuraavaan aamuun asti sekä hirttävät
heidät aamulla — ynnä muuta, mahdotonta on kuvitellakaan kaikkea.
Puhutaan todellakin toisinaan ihmisen »petomaisesta» julmuudesta,
mutta se on hirveän epäoikeudenmukaista ja loukkaavaa petoja
kohtaan: peto ei voi milloinkaan olla niin julma kuin ihminen, niin
taiteellisen kehittyneesti julma. Tiikeri vain kaluaa ja repii eikä muuta
osaakaan. Ei sille tulisi mieleenkään naulita ihmisiä korvistaan koko
yöksi, jos se voisikin sen tehdä. Nuo turkkilaiset muun muassa
kiduttivat hekumoiden lapsiakin, alkaen siitä, että leikkasivat ne
tikarilla irti äidin kohdusta, ja päättäen sillä, että heittelivät rintalapsia
ilmaan ja sieppasivat niitä sitten pistimen nenään äitien nähden. Se
juuri olikin nautinnon huippua, että se tapahtui äitien nähden. Kerron
sinulle erään tapauksen, joka herätti minussa suurta mielenkiintoa.
Koetahan kuvitella, rintalapsi vapisevan äidin sylissä, ympärillä
sisään tulleita turkkilaisia. He keksivät hauskan homman: hyväilevät
pienokaista, nauravat saadakseen hänet nauramaan, he onnistuvat
siinä, lapsi alkaa nauraa. Sillä hetkellä turkkilainen suuntaa häntä
kohti pistolin neljän tuuman päässä hänen kasvoistaan. Poika
nauraa iloisesti, ojentelee käsiään tarttuakseen pistooliin, ja silloin
taiteilija äkkiä laukaisee päin kasvoja ja murskaa hänen päänsä…
Taiteellista, eikö totta? Mutta asiasta puheen ollen, turkkilaisten
sanotaan hyvin paljon pitävän imelästä.

— Veljeni, miksi puhut kaikkea tätä? — kysyi Aljoša.

— Ajattelen, että jos pirua ei ole olemassa, vaan hänet siis on

luonut ihminen, niin hän on luonut sen laatunsa mukaiseksi.

— Siinä tapauksessa siis samoin kuin Jumalankin.

— Sinäpä osaat ihmeellisesti käännellä sanoja, niinkuin Polonius

sanoo Hamletissa, — alkoi Ivan nauraa. — Sinä solmit minut
sanoissani, minun sopii olla iloinen. Onpa sinun Jumalasi oivallinen,
jos ihminen on luonut hänet oman kuvansa ja laatunsa mukaiseksi.
Sinä kysyit äsken, miksi minä tätä kaikkea puhun: katsohan, minä
olen eräitten faktain harrastaja ja kokooja ja, uskotko, minä kirjoitan
muistiin ja kokoan sanomalehdistä sekä kertomuksista, mistä vain
sattuu, eräänlaatuisia anekdootteja, ja minulla onkin niitä jo hyvä
kokoelma. Turkkilaiset ovat tietysti päässeet tähän kokoelmaan,
mutta ne ovat muukalaisia. Minulla on kotimaisiakin juttuja ja
parempiakin kuin turkkilaiset. Tiedätkö, meillä lyödään paremmin,
meillä on raippa ja ruoska suurempi, se on kansallista: meillä ei voi
tulla kysymykseen korvien naulitseminen, olemmehan sentään
eurooppalaisia, mutta raipat ja ruoska, ne ovat jotakin meille
kuuluvaa, eikä niitä voida ottaa meiltä pois. Ulkomailla nykyisin on
muka lakattu kokonaan pieksämästä, lienevätkö tavat jalostuneet tai
lait laaditut sellaisiksi, että ihminen muka ei enää uskalla lyödä toista
ihmistä, mutta sen tilalle he ovat hyvitykseksi itselleen keksineet
muuta ja niinikään tosikansallista, niinkuin meilläkin, vieläpä siinä
määrin kansallista, että se meillä tuntuu ikäänkuin mahdottomalta,
vaikka luullakseni muuten sovelletaan käytäntöön meilläkin,
varsinkin siitä lähtien kuin ylimmissä yhteiskuntakerroksissamme
alkoi uskonnollinen liike. Minulla on oivallinen lentokirjanen, käännös
ranskankielestä, siitä kuinka Genèvessä aivan äskettäin, kaikkiaan
viisi vuotta takaperin, mestattiin eräs pahantekijä ja murhaaja,
Richard, muistaakseni kolmenkolmatta vuoden ikäinen mies, joka
katui ja kääntyi kristinuskoon vähän ennen mestauslavalle
astumistaan. Tämä Richard oli jonkun äpärä, jonka jo noin kuuden
vuoden ikäisenä vanhemmat olivat lahjoittaneet joillekuille
sveitsiläisille vuoristopaimenille, ja nämä olivat hänet kasvattaneet
käyttääkseen työhön. Hän kasvoi heidän luonaan kuin villi eläin,
paimenet eivät opettaneet hänelle mitään, päinvastoin lähettivät
hänet jo seitsemän vuoden ikäisenä karjaa paimentamaan,
märkyyteen ja kylmään, melkein ilman vaatteita ja melkein antamatta
hänelle ruokaa. Tietysti näin menetellessään ei kukaan heistä
ajatellut asiaa eikä katunut, vaan päinvastoin piti menettelyään
täysin oikeutettuna, sillä Richard oli lahjoitettu heille kuin esine,
eivätkä he pitäneet edes välttämättömänä ruokkia häntä. Itse
Richard todistaa, että hän niinä vuosina evankeliumin tuhlaajapojan
tavoin olisi hirveän mielellään tahtonut syödä edes sitä rapaa, jota
annettiin myytäväksi lihoitettaville sioille, mutta hänelle ei annettu
sitäkään, vaan häntä piestiin, kun hän varasti sitä sioilta, ja näin hän
vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes kasvoi suureksi ja
voimistuttuaan lähti itse varastamaan. Villi-ihminen alkoi hankkia
itselleen rahaa päivätyöläisenä Genèvessä, joi ansionsa, eli kuin
hylkiö ja lopuksi tappoi ja ryösti jonkun vanhuksen. Hänet otettiin
kiinni, vietiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Siellähän ei olla
turhan herkkätunteisia. Vankilassa hänet heti ympäröivät eri
kristillisten veljeskuntien pastorit ja jäsenet, hyväntekeväisyyttä
harjoittavat naiset ynnä muut. He opettivat hänet vankilassa
lukemaan ja kirjoittamaan, alkoivat selittää hänelle evankeliumia,
opettivat, nuhtelivat, ahdistivat, kiusasivat, panivat tiukalle, ja niinpä
hän viimein itse juhlallisesti tunnusti olevansa syyllinen rikokseen.
Hän kääntyi, hän kirjoitti itse oikeudelle, että hän oli hylkiö ja että
vihdoin häntä oli kohdannut se armo, että Jumala oli valaissut
häntäkin ja lähettänyt hänelle siunauksen. Kaikki mielet Genèvessä
joutuivat kuohuksiin, koko hyväntekeväisyyttä harjoittava ja hurskas
Genève. Kaikki mitä siellä on ylintä ja hyvin kasvatettua, alkaa
tungeksia hänen ympärillään vankilassa, suutelevat Richardia,
syleilevät: »Sinä olet meidän veljemme, siunaus on tullut osaksesi!»
Ja Richard itse vain itkee liikutettuna: »Niin, minun päälleni on
langennut siunaus! Ennen minä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana
tyydyin sikojen ravintoon, mutta nyt on osakseni tullut siunaus, minä
kuolen Herrassa!» — »Niin, niin, Richard, kuole Herrassa, sinä olet
vuodattanut verta ja sinun pitää kuolla Herrassa. Sinä tosin olet
syytön, koska et ollenkaan tuntenut Jumalaa, kun kadehdit sikojen
ruokaa ja kun sinua piestiin sen tähden, että varastit niiden ravintoa
(mikä oli hyvin pahoin tehty, sillä ei ole lupa varastaa), — mutta sinä
olet vuodattanut verta ja sinun täytyy kuolla.» Tulee sitten viimeinen
päivä. Heikontunut Richard itkee eikä tee muuta kuin hokee vähän
väliä: »Tämä on elämäni ihanin päivä, minä menen Herran tykö!» —
»Niin», huutavat pastorit, tuomarit ja hyväntekeväisyyttä harjoittavat
naiset, »tämä on sinun onnellisin päiväsi, sillä sinä menet Herran
luo!» Koko joukko kulkee mestauslavaa kohti pahantekijäin rattaitten
jäljessä, joilla kuljetetaan Richardia, kuka tulee ajaen vaunuissa,
kuka kulkien jalan. Saavuttiin mestauslavan luo: »Kuole, veljemme»,
huudetaan Richardille, »kuole Herrassa, sillä sinua on kohdannut
siunaus!» Ja veljien suudelmien peittämänä veli Richard raahattiin
mestauslavalle, asetettiin giljotiinille ja häneltä katkaistiin veljellisesti
kaula, sentähden että hänenkin osakseen oli tullut siunaus. Ei, tämä
on kuvaavaa. Tuon lentokirjasen ovat kääntäneet venäjäksi jotkut
luterilaisuuteen taipuvat korkeimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat
hyväntekijät, ja sitä on levitetty Venäjän kansan valmistamiseksi
ilmaiseksi sanomalehtien ja muiden julkaisujen mukana. Tuo
Richardia kohdannut pila on siitä hyvä, että se on kansallinen. Meillä
tosin pidetään järjettömänä kaulan katkaisemista veljeltä vain siitä
syystä, että hänestä on tullut meidän veljemme ja että häntä on
kohdannut siunaus, mutta meillä, toistan sen, on omat, melkein yhtä
hyvät temppumme. Meillä on historiallisena, välittömänä ja
lähimpänä nautintona pieksämisellä kiduttaminen. Nekrasov on
kirjoittanut runon siitä, miten talonpoika pieksää hevosta piiskalla
vasten silmiä, »vasten lempeitä silmiä». Kukapa ei olisi nähnyt tätä,
tämä on venäläisyyttä. Hän kuvaa, kuinka heikko hevonen, jolle on
pantu liian iso kuorma, rimpuilee kuorman edessä eikä saa sitä
kulkemaan. Talonpoika pieksää sitä, pieksää raivostuneena, pieksää
ymmärtämättä lopulta itsekään mitä tekee, pieksää lyömisen
hurmiossa, kipeästi, loppumattomasti: »Vaikka sinä et jaksakaan,
niin vedä, kuole!» Kaakki rimpuilee, mutta hän alkaa piestä tuota
turvatonta vasten itkeviä, »lempeitä silmiä». Ymmärtämättä enää
mitään hevonen riuhtaisee kuorman liikkeelle ja lähtee kulkemaan
väristen, hengittämättä, syrjäkaria, omituisesti hypähdellen,
luonnottomalla ja alentavalla tavalla, — Nekrasovin kuvaus siitä on
kamala. Mutta tämähän ei ole muuta kuin hevonen, hevoset on
Jumala luonut piestäviksi. Niin ovat meille selittäneet tataarilaiset ja
lahjoittaneet muistoksi piiskan. Mutta käy päinsä piestä myös
ihmisiä. Ja niinpä intelligentti, sivistynyt herra ja hänen rouvansa
pieksävät omaa tytärtään, seitsemänvuotiasta pienokaista, vitsoilla,
— siitä on minulla yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Pappa on
iloissaan, että vitsoissa on oksia, »paremmalta tuntuu pakaroissa»,
sanoo hän ja alkaa antaa omalle tyttärelleen pitkin »pakaroita». Minä
tiedän varmasti, että on sellaisia pieksäjiä, jotka yltyvät joka iskulla ja
sananmukaisesti hekumoivat sitä mukaa kuin iskevät yhä enemmän
ja aste asteelta yhä enemmän. He pieksävät minuutin, pieksävät
lopulta viisi minuuttia, pieksävät kymmenen minuuttia, yhä
kauemmin, enemmän, useammin, makeammin. Lapsi huutaa,
lopulta se ei jaksa huutaa, se on tukehtumaisillaan: »Isä, isä,
isäkulta, isäkulta!» Jokin pirullinen ja säädytön sattuma vaikuttaa,
että asia joutuu tuomioistuimen tutkittavaksi. Palkataan asianajaja.
Venäjän kansa on jo kauan sitten alkanut nimittää asianajajaa
»palkatuksi tunnoksi». Advokaatti huutaa puolustaen klienttiään:
»Asia», mukamas, »on perin yksinkertainen, tavallinen perheasia,
isä on kurittanut tytärtään ja, häpeäksi meidän aikakaudellemme,
siitä on sukeutunut oikeusjuttu!» Valamiehet saadaan vakuutetuiksi
he poistuvat ja julistavat vapauttavan tuomion. Yleisö karjuu
onnesta, kun kiduttaja vapautettiin. — Heh, minä en ollut siellä, minä
olisin kiljaissut, että ehdotan perustettavaksi stipendin kiduttajan
kunniaksi!… Ihania kuvia. Mutta lapsista minulla on vielä
parempiakin, minulla on koottuna hyvin, hyvin paljon aineistoa
venäläisistä lapsista, Aljoša. Pientä, viiden vuoden ikäistä tyttöä
alkoivat vihata hänen isänsä ja äitinsä, »perin kunnioitettavat,
virkamiessäätyyn kuuluvat ihmiset, sivistyneet ja hyvän kasvatuksen
saaneet». Näetkö, minä vakuutan vielä kerran vakavasti, että
monessa ihmiskunnan jäsenessä on erikoisena ominaisuutena —
mieltymys lasten kiduttamiseen, ainoastaan lasten. Kaikkiin muihin
ihmissuvun yksilöihin nämä samaiset kiduttajat suhtautuvat jopa
hyväntahtoisesti ja lempeästi, niinkuin sivistyneet ja humaaniset
eurooppalaiset, mutta heistä on hyvin mieluisaa kiduttaa lapsia, he
rakastavatkin lapsia nimenomaan tältä kannalta. Tässä juuri tuo
noiden olentojen turvattomuus houkutteleekin kiduttajia, lapsen
enkelimäinen luottavaisuus, lapsen, joka ei voi mihinkään vetäytyä
eikä kenenkään luo mennä, — tämäpä juuri saakin kiduttajan
iljettävän veren kuumenemaan. Jokaisessa ihmisessä tietysti piilee
peto, — ärtyisyyden peto, kidutetun uhrin huudoista hekumoimaan
kiihoittuva peto, kahleista täysin valloilleen päästetty peto, irstailussa
tauteja, kuten luuvalon, maksataudin y.m., saanut peto. Tuota
viisivuotiasta tyttöraukkaa nuo hänen sivistyneet vanhempansa
kiduttivat kaikilla mahdollisilla tavoilla. He löivät, pieksivät, potkivat
häntä tietämättä itsekään minkätähden, saivat hänen koko ruumiinsa
täyteen mustelmia; viimein he saavuttivat hienostuneisuuden huipun:
he panivat hänet kylmään, pakkaseen, lukon taakse koko yöksi
makkiin siitä syystä, että hän ei ollut yöllä ilmoittanut tarpeestaan
(niinkuin viisivuotias lapsi, joka nukkuu sikeätä, enkelimäisen
viatonta untaan, voisi jo tuossa iässä oppia pyrkimään tarpeilleen) —
tästä syystä he voitelivat hänen kasvonsa hänen omalla
ulostuksellaan ja pakottivat hänet syömään sitä, ja tämän teki äiti,
oma äiti. Ja tämä äiti saattoi nukkua, kun yöllä kuului huonoon
paikkaan teljetyn lapsiraukan vaikerteluja! Ymmärrätkö sinä sen, kun
pieni olento, joka ei vielä voi tajuta mitä hänelle tehdään, lyö
häpeällisessä paikassa, pimeässä ja vilussa, pikku nyrkillään auki
rehottavaan rintaansa ja vuodattaen lempeitä, vihaa vailla olevia
verikyyneliään pyytää, että »kiltti hyvä Jumala» suojelisi häntä, —
ymmärrätkö sinä tuon jokelluksen, ystäväni ja veljeni, sinä nöyrä
Jumalan palvelija, ymmärrätkö sinä, minkätähden se on niin
tarpeellista ja miksi se on luotu! Ilman sitä, sanotaan, ei ihmisen
elämä maan päällä olisi mitään, sillä hän ei oppisi tuntemaan hyvää
ja pahaa. Miksi sitten on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä ja
paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Eihän koko tiedon
maailma ole silloin sen arvoinen kuin nuo lapsukaisen kyynelet
»hyvälle Jumalalle». Minä en puhu aikuisten kärsimyksistä, he ovat
syöneet omenan ja hitto heistä, periköön piru heidät kaikki, mutta
nämä, nämä! Minä kiusaan sinua, Aljoša, sinä et näytä olevan
tasapainossa. Minä lopetan, jos tahdot.

— Ei mitään, minä tahdon myös kärsiä kidutusta, — mutisi Aljoša.

— Yksi, vain yksi kuva vielä, mielenkiintoisuuden vuoksi vain, se

on hyvin luonteenomainen ja, mikä on tärkeintä, olen sen lukenut
aivan äskettäin jostakin entisyyttämme valaisevasta kokoelmasta,
oliko se nyt Arkistossa vaiko Muinaisuudessa, täytyy ottaa selville,
olen nyt unohtanut mistä luin. Se tapahtui kaikkein synkimpänä
maaorjuuden aikana, jo vuosisadan alussa, eläköön kansan
Vapauttaja! Silloin vuosisadan alussa oli muudan kenraali, jolla oli
mahtavat tuttavuussuhteet ja joka oli upporikas tilanomistaja, mutta
yksi niitä (tosin jo silloinkin luullakseni hyvin harvoja), jotka jättävät
viran vetäytyäkseen rauhaan ollen erotessaan melkein vakuutettuja,
että ovat virkapalveluksellaan saavuttaneet oikeuden menetellä
miten tahtovat alaistensa elämän ja kuoleman suhteen. Semmoisia
oli siihen aikaan. No, kenraali asuu maatilallaan, johon kuuluu
kaksituhatta sielua, pöyhkeilee, kohtelee pikku naapureitaan
halveksivasti aivan kuin elättejään ja narrejaan. Hänellä on
koiratarha, jossa on satoja koiria ja melkeinpä sata koirain hoitajaa,
kaikki univormuissa ja ratsain. Sattuipa palvelijapoika, pieni
poikanen, vain kahdeksan vuoden ikäinen, leikkiessään heittämään
kiven ja loukkasi sillä kenraalin lempikoiran jalkaa. »Miksi minun
mielikoirani on alkanut ontua?» Hänelle ilmoitetaan, että tuo poika on
paiskannut sitä kivellä ja satuttanut jalkaan. »Vai niin, se olet sinä»,
— kenraali silmäili häntä, — »ottakaa hänet kiinni!» Poika otettiin,
otettiin äidiltään, sai istua koko yön kopissa. Aamulla päivän
koittaessa on kenraali kaikessa komeudessaan lähdössä
metsästämään, istuu ratsun selässä, hänen ympärillään ovat hänen
elättinsä, koiransa, koirain hoitajat, jahtimestarit, kaikki ratsain.
Ympärille on kutsuttu koolle palvelusväki saamaan opetuksen, ja
kaikkien edessä seisoo syyllisen pojan äiti. Poika tuodaan ulos
kopista. On synkkä, kylmä, sumuinen syksypäivä, oivallinen
metsästyspäivä. Kenraali käskee riisumaan pojan alastomaksi, lapsi
riisutaan ilkoisen alastomaksi, hän värisee, on pökerryksissään
pelosta, ei uskalla ynähtääkään. »Ajakaa häntä!» komentaa kenraali.
»Juokse, juokse!» huutavat hänelle koiran hoitajat, ja poika
juoksee… »Ota kiinni!» kirkuu kenraali ja usuttaa hänen kimppuunsa
koko vinttikoiraparven. Näin ajettiin poikaa äidin nähden, ja koirat
repivät lapsen kappaleiksi!… Kenraalin menettelyä luullakseni
puolustettiin. No… mitä hänelle olisi tehtävä? Ammuttavako
kuoliaaksi? Ammuttava siveellisen tunteen tyydyttämiseksi? Sano,
Aljoška!

— Ammuttava! — lausui Aljoša hiljaa ja hymyili jonkinmoista

kalpeata, vääntynyttä hymyä sekä nosti katseensa veljeensä.

— Bravo! — kiljaisi Ivan innostuneena. — Jos kerran sinä sanoit

sen, niin siis… Siinäpä on tosimunkki! Kas millainen pikku piru
istuukaan sydämessäsi, Aljoška Karamazov!

— Sanoin järjettömyyden, mutta…

— Siinäpä se juuri onkin, että siinä on mutta… — huusi Ivan. —

Tiedä, munkkialokas, että järjettömyydet ovat kovin tarpeelliset maan
päällä. Järjettömyyksien varassa maailma seisoo, ja jos niitä ei olisi,
niin maailmassa kenties ei mitään tapahtuisikaan. Me tiedämme mitä
tiedämme!
 — Mitä sinä tiedät?

— Minä en ymmärrä mitään, — jatkoi Ivan aivan kuin houraillen,

— minä en nyt tahdokaan mitään ymmärtää. Tahdon pysytellä
tosiasiassa. Olen jo kauan sitten päättänyt olla ymmärtämättä. Jos
mieleni tekee jotakin ymmärtää, niin minä heti muutan tosiasian
toiseksi, mutta minä olen päättänyt pysyä tosiasiassa…

— Miksi sinä tutkit minua? — huudahti Aljoša äkillisesti

suruissaan. —
Sanotko sinä sen lopultakin minulle?

— Tietysti sanon, siihenhän olen puheellani pyrkinytkin, että

sanoisin. Sinä olet minulle kallis, minä en tahdo päästää sinua enkä
luovuttaa sinua Zosimallesi.

Ivan oli noin minuutin ajan vaiti, ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä
hyvin surullisiksi.

— Kuule minua: otin vain lapset sen tähden, että olisi

havainnollisempaa. Muista ihmisten kyynelistä, joilla koko maa on
kostutettu ulkokuoresta sisimpään sydämeensä asti, — en puhu nyt
sanaakaan, olen tahallani rajoittanut aiheeni. Minä olen pienokainen
ja tunnustan kaikessa nöyryydessä, että en vähimmässäkään
määrässä ymmärrä, miksi kaikki on näin järjestetty. Ihmiset itse siis
ovat syylliset: ihmisille oli annettu paratiisi, he itse alkoivat haluta
vapautta ja anastivat tulen taivaasta tietäen varsin hyvin, että tulevat
onnettomiksi, ei siis ole syytä sääliä heitä. Oi, minun käsitykseni
mukaan, minun surkean, maallisen, euklidesmaisen järkeni mukaan
minä tiedän vain, että kärsimystä on olemassa, että syyllisiä ei ole,
että toinen asia aina kehittyy toisesta suoraan ja yksinkertaisesti,
että kaikki virtaa ja tasaantuu, — mutta tämähän on vain Euklideen
hupsutusta, minähän tiedän sen, enhän minä voi taipua elämään sen
mukaan! Mitä minä siitä, että syyllisiä ei ole ja että toinen asia aina
suoraan ja yksinkertaisesti johtuu toisesta ja että minä sen tiedän, —
minä tarvitsen hyvitystä, muutenhan minä teen lopun itsestäni. Eikä
hyvitystä jossakin ja jolloinkin äärettömyydessä, vaan jo täällä maan
päällä ja jotta näkisin sen itse. Minä olen uskonut, minä tahdon itse
myös nähdä, ja jos sillä hetkellä en ole elossa, niin herätettäköön
minut kuolleista, sillä jos kaikki tapahtuu minun tietämättäni, niin se
on jo liian loukkaavaa. Enhän ole sen tähden kärsinyt, että
olemassaolollani, pahoilla teoillani ja kärsimyksilläni lannoittaisin
jonkun tulevaa harmoniaa. Tahdon nähdä omin silmin, kuinka karitsa
käy makaamaan leijonan viereen ja kuinka kuoliaaksi pistetty nousee
ja syleilee surmaajaansa. Minä tahdon olla läsnä, kun kaikki yhtäkkiä
saavat tietää, mitä varten tämä kaikki on ollut näin. Tähän toivoon
perustuvat kaikki uskonnot maan päällä, ja minä uskon. Mutta nyt
ovat kuitenkin olemassa lapset, ja mitä minä heille silloin teen?
Tämä on kysymys, jota minä en osaa ratkaista. Sanon sen
sadannen kerran, — kysymyksiä on paljon, mutta minä valitsin
ainoastaan lapset, koska siinä kuvastuu torjumattoman selvästi se,
mitä minun on sanottava. Kuulkaa: jos teidän kaikkien on kärsittävä
ostaaksenne kärsimyksellä iäisen harmonian, niin mitä lapset tähän
kuuluvat, sano minulle se, ole hyvä! On aivan käsittämätöntä, miksi
heidänkin täytyy kärsiä ja miksi heidän on kärsimyksillä ostettava
harmonia. Miksi hekin joutuvat aineksiksi ja lannoittavat itsellänsä
jotakuta tulevaa varten harmoniaa? Synnin solidaarisuus ihmisten
kesken on minusta ymmärrettävää, samoin myös hyvityksen
solidaarisuus, mutta eihän ole lasten kera solidaarisuutta synnissä,
ja jos todellakin on totta, että hekin ovat solidarisia isiensä kanssa
kaikissa isien pahoissa teoissa, niin tämä totuus tietenkään ei ole
tästä maailmasta enkä minä sitä käsitä. Joku irvihammas sanoo
ehkä, että samahan se on, lapsi kasvaa aikuiseksi ja ennättää tehdä
syntiä, mutta hänpä ei kasvanutkaan, hänet repivät
kahdeksanvuotiaana koirat. Oi, Aljoša, minä en pilkkaa Jumalaa!
Ymmärränhän minä, millainen vavahdus käy läpi koko
maailmankaikkeuden, kun kaikki taivaassa ja maan alla sulaa
yhdeksi kiitosääneksi ja kaikki, mikä elää ja on elänyt, huudahtaa:
»Sinä olet oikeassa, Herra, sillä Sinun tiesi nyt tunnetaan!» Kun äiti
syleilee kiduttajaa, joka on antanut koirien repiä hänen poikansa, ja
kun kaikki kolme lausuvat kyynelsilmin: »Sinä olet oikeassa, Herra»,
niin silloin tietysti se on iäistä tietoa ja kaikki selviää. Mutta tässäpä
onkin vaikeus, tätä juuri minä en voi hyväksyä. Ja niin kauan kuin
olen maan päällä, minä riennän ryhtymään omiin varokeinoihini.
Näetkö, Aljoša, saattaahan todellakin tapahtua niin, että kun minä
itse olen elänyt tuohon hetkeen asti tai herään kuolleista nähdäkseni
sen, niin minä kenties itsekin huudan kaikkien kanssa nähdessäni
äidin syleilevän hänen lapsensa kiduttajaa: »Sinä olet oikeassa,
Herra!» mutta minä en tahdo silloin huudahtaa. Niin kauan kuin vielä
aikaa on, minä kiiruhdan turvaamaan itseni siltä, ja sentähden minä
kokonaan luovun korkeimmasta harmoniasta. Se ei ole yhden
ainoankaan pikku kyynelen arvoinen, minkä vuodatti tuo kiusattu
lapsi, joka löi pienellä nyrkillään rintaansa ja itkien korvaamattomia
kyyneliään rukoili pahanhajuisessa kopissa »hyvää Jumalaa»! Ei ole
sen arvoinen, koska tuon lapsen kyynelet jäivät sovittamatta. Ne olisi
pitänyt sovittaa, muuten ei voi olla harmoniaakaan. Mutta millä millä
sinä ne sovitat? Onko se mahdollista? Silläkö, että heidän
puolestaan kostetaan? Mutta mitä minä välitän kostosta, mitä minulle
merkitsee kiduttajain joutuminen helvettiin, mitä helvetti tässä voi
parantaa, kun nuo ovat jo kidutettuja. Ja mitä harmoniaa se on, jos
helvetti on olemassa: minä tahdon antaa anteeksi ja syleillä, minä en
tahdo, että yhä kärsitään. Ja jos lasten kärsimykset olivat tarpeen
sen kärsimysten summan täyttämiseksi, joka oli välttämätön
totuuden ostamiseksi, niin minä vakuutan edeltäpäin, että koko
totuus ei ole semmoisen hinnan arvoinen. En minä lopuksikaan
tahdo, että äiti syleilisi kiduttajaa, joka on antanut hänen poikansa
koirien raadeltavaksi! Äiti ei saa antaa anteeksi hänelle! Jos hän
tahtoo, niin antakoon anteeksi omasta puolestaan, antakoon
kiduttajalle anteeksi äidin määrättömän kärsimyksen; mutta
raadellun lapsensa kärsimystä hänellä ei ole oikeutta antaa anteeksi,
hän ei saa antaa anteeksi kiduttajalle, vaikkapa lapsi itse antaisi tälle
anteeksi! Mutta jos niin on, jos he eivät saa antaa anteeksi, niin
missä sitten on harmonia? Onko koko maailmassa olentoa, joka
voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Minä en tahdo harmoniaa,
rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan minä en tahdo sitä. Tahdon
mieluummin kärsimyksiä, joita ei ole kostettu. Pidän mieluummin
kostamatta jääneet kärsimykseni ja tyydyttämättä jääneen
suuttumukseni vaikkapa olisin väärässäkin. Liian kalliiksi on
harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa niin suurta
pääsymaksua. Sentähden minä riennän antamaan takaisin
pääsylippuni. Ja jos olen rehellinen mies, niin velvollisuuteni on
antaa se takaisin mahdollisimman pian. Sen minä teenkin. En minä
ole tunnustamatta Jumalaa, Aljoša, minä vain kunnioittavimmin
palautan Hänelle takaisin pääsylipun.

— Tämä on kapinaa, — lausui Aljoša hiljaa ja luoden silmänsä

alas.

— Kapinaa? Minä en tahtoisi kuulla sinun suustasi sellaista sanaa,

— sanoi Ivan terävästi. — Voiko elää kapinalla? Minähän tahdon
elää. Sano minulle itse suoraan, minä kutsun sinua, — vastaa:
ajattele, että sinä itse olet rakentamassa ihmiskohtalojen rakennusta,
ja päämääränäsi on lopussa tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille