– Moro moro, mikäs meininki? ruskettunut pörrötukka vastaa videopuheluun hieman amerikkalaisittain ääntäen.
Jostain lähistöltä kuuluu poliisin sireeni ja kukon elämöinti. On aamu Havaijin Oahu-saaren pohjoisosassa.
Linjan toisessa päässä on yksi 2000-luvun alun menestyneimmistä suomalaisurheilijoista: Seinäjoella vuonna 1981 syntynyt Arto Saari.
Hänen lajinsa on rullalautailu eli skeittaaminen. Parhaimmillaan hän oli jopa sen kirkkain tähti.
Saari on saanut muun muassa lajin suurimman kunnianosoituksen, skeittimedia Thrasherin jakaman vuoden parhaan rullalautailijan palkinnon vuonna 2001.
Lisäksi Saaren nimellä on myyty kenkiä, ja hänen näköishahmonsa on rullalautaillut jättiluokan Tony Hawk's Underground -videopeleissä.
Suomessa perinteisistä medioista urani huomioi huippuvuosina ”ehkä joku paikallislehti”, Saari muistelee.
Häntä se ei yllättänyt. Skeittarit eivät vielä 2000-luvun alussa markkinoineet itseään lehdistölle, eikä skeittaamista pidetty oikeana lajina. Eivät pitäneet aina edes lajin harrastajat.
Sittemmin rullalautailu on kasvanut alakulttuurista olympialajiksi. Saari onkin olennainen osa suomalaista urheiluhistoriaa.
Mutta miten ihmeessä nuorukainen ponnisti lama-ajan Seinäjoelta Kaliforniaan ilman sosiaalista mediaa tai kansainvälisiä verkostoja?
Pelikenttänä koko maailma
Arto Saaren kiinnostus lautailuun heräsi lapsena 1980-luvun skeittibuumin ja Paluu tulevaisuuteen -elokuvan siivittämänä.
Skeittaamisessa Saari näki jotakin, mitä joukkuelajit eivät tarjonneet: itseilmaisua, jota pystyi harrastamaan missä, miten ja milloin halusi.
– Pelasin myös futista, pesistä ja jääkiekkoa, mutta lopulta ajattelin, että fuck no, nää tiimisportit ei oo mun juttu. Skedeemisessä koko kaupunki on sun pelikenttä.
Teininä pelikenttä laajeni Tampereelle ja Helsinkiin. Saari skeittasi menestyneesti lukuisissa SM-kisoissa 1990-luvulla.
Vuosikymmenen loppuun mennessä Saari ja häntä tukeneet ”vanhemmat jäbät” huomasivat, ettei Suomi enää tarjonnut riittävästi haasteita.
Ensimmäisiin kansainvälisiin kisoihinsa Saari lähti kavereidensa ja sponsoriensa tuella. He auttoivat matkakuluissa ja antoivat mukaan lautoja.
Saari pärjäsi kisoissa hyvin, vaikkei ollut vielä ammattilainen, toisin kuin kilpakumppanit. Heti ensimmäisissä kansainvälisissä kisoissa Kööpenhaminassa tuli best trickin, eli paras temppu -kisan voitto.
Sanoin äidille, että käyn muutaman kuukauden kokeilemassa. Ammattiurheilua ei voi lykätä.
1990-luvun lopulla Saari oli suurien amerikkalaisten kenkä- ja lautavalmistajien tutkalla. Niihin lukeutui Flip Skateboards. Sen sponsoroimien skeittareiden ryhmää voisi vaikuttavuudeltaan verrata kymmenen vuoden takaiseen FC Barcelonaan.
Flip lähetti alkutalvesta 1998 Saarelle lentolipun Yhdysvaltoihin Kaliforniaan. Saari oli valmis pakkaamaan tavaransa.
Äiti ei kuitenkaan ideasta innostunut, vaan toivoi pojan suorittavan ensin lukion loppuun. Saari oli vielä alaikäinen, eikä lajin maine ollut yhtä salonkikelpoinen kuin nykyään.
– Sanoin äidille, että käyn muutaman kuukauden kokeilemassa. Koulusta voi olla aina hetken pois, mutta ammattiurheilua ei voi lykätä.
Perustelut purivat. Vipuvartta neuvotteluihin toi kesän skeittikisoista ansaittu parin tuhannen euron matkakassa.
Lajin kultakauden symboli
Amerikan valloitus lähti tahmeasti. Saari oli osa flow-tiimiä, eli kehnommin palkattua ”kakkosketjua”. Tiimikavereiden sohvat tulivat tutuiksi, ja kielitaidon karttuminen vei aikansa.
Heti reissun alkuun tulivat myös uran pahimmat onnettomuudet.
Nuorukainen kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan lyhyen ajan sisään peräti kahdesti. Saari oli molemmilla kerroilla tajuttomana noin neljä tuntia, ja hengenlähtö oli lähellä.
Toinen tilanteista näkyy Flipin klassikoksi nousseessa läpimurtoelokuvassa Sorry. Siinä suomalainen makaa tajuttomana omassa oksennuksessaan.
Alla olevalla videolla Saari kertoo kolhuistaan.
– Kyllä siinä varmaan muutama aivosolu hävisi jossain vaiheessa matkaa, Saari vitsailee.
Saaren puheista välittyy kuva, että enemmän kuin terveyden tai hengen menettäminen, nuorta skeittaria pelotti ennenaikainen paluu Suomeen. Flipin omistajat Jeremy Fox ja Ian Deacon kuitenkin luottivat suomalaiseen, ja pian homma alkoi luistaa.
Saari nosti rimaa etenkin tavassa, jolla raileja eli käsikaiteita skeitataan. Hän liukui jyrkkiäkin kaiteita selkä menosuuntaan tyylillä, joka haki vertaistaan.
Tasapainoilu onnistui käsiä heiluttelematta, mikä sai kuolemaa uhmaavat temput näyttämään rennoilta ja vaivattomilta.
Haastattelupyyntöjä sateli lajin kansainvälisiltä medioilta ja temput komeilivat lehtien kansissa. Ammattilaisuus oli kuitenkin vielä niin uutta, ettei teini-ikäinen Saari täysin hahmottanut, kuinka kovassa nosteessa ura oli.
– Ei siinä ehtinyt ajatella. Me mentiin vaan spotilta spotille ja kuvattiin.
Vuonna 2001 tuli jättipotti. Tuolloin Saarelle myönnettiin lajin raamattuna pidetyn Thrasher-lehden vuodesta 1990 jakama Skater of the Year (SOTY) -palkinto. Se on katuskeittaamisen suurin kunnianosoitus, joka vertautuu jalkapallon Ballon d’Oriin.
Samalla paluu Suomeen unohtui lopullisesti.
– Siinä kohtaa mutsikin hiffasi, että tässä ei vaan pojat leiki laudalla. Että tästä on nyt tullut duuni ja aito ura.
Polvivamma avasi uuden oven
Ura onkin monen huulilla edelleen. Saaren skeittifilmit nousivat ajattomiksi klassikoiksi. Niitä muistellaan Saaren mukaan jopa hämmästyttävän paljon.
Syyksi hän epäilee sosiaalista mediaa, joka on tehnyt nykypäivän skeittivideoista aiempaa kertakäyttöisempiä.
– Skedeyksen taso on paljon korkeampi kuin 20 vuotta sitten, mutta meno oli harkitumpaa silloin. Oli aikaa keskittyä videoiden tekemiseen. Nyt tahti on kireämpää.
Vuosituhannen alku muistetaankin lajin kulta-aikana, jonka merkittävin symboli on Arto Saaren edustama Flip. Neljän vuoden sisään vuoden parhaan skeittarin palkinto meni Flipin jäsenelle peräti kolmesti.
Tämän jälkeen Saari ajautui pitkään loukkaantumiskierteeseen.
Polven ristiside leikattiin kahdeksassa vuodessa kuusi kertaa. Pysyäkseen kiertuebussissa Saari alkoi kuvata muiden skeittaamista. Aluksi hän toimi kakkoskuvaajan roolissa. Vuosien saatossa vastuut kasvoivat.
Nykyään hän valokuvaa skeittaamista ja surffaamista ammatikseen, ja on työssään varsin arvostettu.
Saaren valokuvia voi ihastella 27.10. asti Jyväskylän Aalto2-museon Concrete Currents -näyttelyssä. Se käsittelee Alvar Aallon roolia skeittauksen synnylle.
Laji sai alkunsa 1970-luvulla, kun surffarit hoksasivat, että uretaanista tehdyt kimmoisat renkaat mahdollistivat ”surffaamisen” kovalla maalla. Aaltoina toimivat tyhjennetyt uima-altaat, joiden reunat ovat Kaliforniassa usein kaarevan muotoisia.
Skeittareiden keskuudessa suosituksi tuli uima-allastyyppi, joka on Alvar Aallon piirtämä. Yhdysvaltoihin sen vei maisema-arkkitehti Thomas Church, joka oli käynyt ihastelemassa Aino ja Alvar Aallon Villa Mairea -huvilaa Noormarkussa.
Nurmi, Nykänen, Saari
Täysin huomiotta Arto Saari ei Suomen valtamediassa huippuvuosinaan jäänyt.
Vuonna 2004 Yle järjesti Suuret suomalaiset -äänestyksen, jossa haettiin kansakunnan tärkeintä henkilöä. Saari ylsi äänestyksessä sijalle 26. Urheilijoista edellä olivat vain Paavo Nurmi ja Matti Nykänen.
Taustalla oli Nolla.net-lautailufoorumi, jonka jäsenet tekivät kaikkensa nostaakseen Saaren kärkisijoille. Se vaati uusien sähköpostiosoitteiden luomista ja puhelinlaskujen lihavoittamista.
Skeittarit halusivat tunnustusta sankarilleen, mutta myös ärsyttää konservatiivista urheilukansaa.
Heijasteli huippukorkea sijoitus todellista kansansuosiota tai ei, istuu suuren suomalaisen viitta Saaren harteille hyvin. Sisukas ja vähän tyhmänrohkea umpihankeen hiihtäjä kun on suomalaisen urheilusankarin arkkityyppi.
Saarta itseään tapaus naurattaa.
– Hyvältähän se tuntuu! Siisti juttu, että nuoriso on ollut mukana. Oon ihan varma, et jengi on myös ollut aika huonona siitä: että kuka jätkä tää on? He’s done nothing for the country!